Leuven 6. The one where there is a carnival

Goedenavond!

ESN-porukkaa karnevaaleilla

Helmikuun viimeisiä päiviä vietetään Leuvenissa sateisissa merkeissä. Onneksi ESN-viikonloppu Durbuyissä ja Maastrichtissa sujui, jos nyt ei aurinkoisissa, niin ei-sateisissa merkeissä.

Belgia tasaistako?

Lähtö kohti Durbuytä – ranskankielisen Luxembourgin provinssin alueella sijaitsevaa kymmenentuhannen asukkaan ”kaupunkia” – kohti alkoi perjantaina viideltä. Matkaan piti kulua hieman alle puolitoista tuntia, mutta vihdoin lähes kolmen tunnin matkaamisen jälkeen löysimme itsemme belgialaisen maaseudun keskeltä. Olin elänyt kuvitelmassa, että Belgia on suunnilleen yhtä litteä pannukakku kuin Alankomaat. Kivutessamme bussilla ylös kapeita teitä sain huomata olleeni aivan väärässä. ”Leirikotimme” (paremman sanan puutteessa) sijaitsi hyvin pienessä kolmen talon kylässä noin kymmenen kilometrin päässä oikeasta Durbuystä. Minä olin vähän pettynyt, kun minulle selvisi, ettemme tulisi näkemään Durbuytä lainkaan koko reissun aikana. Miksi me edes tulimme niin kauas Leuvenista, jos me emme edes näe lainkaan paikkaa, jonne me tulimme?

Peili-selfiet on aliarvostettuja

Jaoin huoneeni yhden suomalaisen, yhden ranskalaisen ja yhden italialaisen tytön kanssa. Meillä oli yksi parhaimmista huoneista, koska meillä oli eniten tilaa sekä oma kylpyhuone. Illallisen jälkeen oli aika vaihtaa vaatetus karnevaaliteeman mukaiseksi – eli siivet selkään, tuntosarvet päähän ja menoksi! Illan aikana pääsin pelaamaan biljardia (huonosti), osallistumaan beer pong –turnaukseen (suomalaisjoukkue Hakkapeliitat pääsivät jatkoon!) ja tanssimaan minulle tuntemattomien espanjalaisten laulujen tahtiin.

Koska pääsin nukkumaan vasta neljältä, seuraavan aamun herätys venyi lähes puoleen päivään. Ravitsevan valkoisesta leivästä, valkoisesta juustosta ja valkoisesta jougurtista koostuneen aamupalan jälkeen oli aika aktiviteeteille. Olin huomattavasti paremmassa kunnossa kuin suurin osa lähes kuudenkymmenen hengen joukostamme, mutta minunkaan ei tehnyt mieli potkia jalkapalloa, varsinkin kun olimme jyrkän rinteen reunalla jonkun toisen pellolla. Puolet porukasta päätti siis lähteä kävelylle kohti viereistä kylää, jossa luvattiin olevan ainakin tuplasti enemmän taloja kuin kylässä, jossa me olimme. Maisemat kävelyn olivat aivan upeita, ja minunlaisella suomalaispulliaisella oli suu auki koko ajan. Satumaisia kivitaloja pienine pihoineen, laamoja, pieniä poneja, vuohia, lehmiä, possuja ja kaikki tämä vieläpä aivan kylän keskustassa. Ihmisiä ei juuri näkynyt meidän turistiryhmämme lisäksi, mikä oli hieman outoa. Ehkä olinkin todistamassa eläinten vallankumousta, joka alkaa eteläisestä Belgiasta.

Päiväunien, visailujen ja illallisen jälkeen oli vuoro yleisen hauskanpidon, jos niin voi sanoa. Espanjalaiset lauloivat karnevaaleista, minkä jälkeen yksi suomalaiskavereistani ehdotti, että me suomalaiset laulaisimme kaikista mahdollisista lauluista Finlandian. Siinä me sitten traumatisoitiin ihmisiä kesken heidän illanviettonsa – täysin odottamatta ja ehdottomasti pyytämättä. Tästä seurasi kuitenkin positiivinen ketjureaktio, nimittäin meidän pohjanoteerauksemme jälkeen monet muut eri maista tulevat opiskelijat esittivät jotain kappaleita heidän äidinkielillään. Ilta jatkui beer pong –turnauksella, jonka allekirjoittanut jätti väliin. Tilalleni tuli toinen suomalainen, ja joukkue pääsi finaaliin asti. Olin silti enemmän kuin tyytyväinen valintaani, sillä pääsin nukkumaan jo kahdelta enkä joutunut oksentamaan kertaakaan illan aikana.

Sunnuntaina oli aika vaihtaa maisemaa – ja aikamoinen maisemanvaihdos se olikin. Kukkulat ja laaksot vaihtuivat tunnissa tasaiseksi alangoksi. Valitettavasti myös aurinkoinen sää jäi Belgian rajan taa. Se ei onneksi haitannut karnevaaliriehaa. Minun pantani ja siipeni näyttivät lähinnä herttaisilta kyhäelmiltä kohtaamani pukuloiston kanssa. Kuvat eivät tee oikeutta kaikille upeille ilmestyksille, joita eteeni tupsahti. Paitsi puvut niin myös tunnelma oli aivan omaa luokkaansa. Oltuamme ehkä vartin verran paikan päällä päädyin konga-jonoon. Vaikka kello oli vasta kaksi, ihmiset olivat riemukkaalla tuulella. Lieneekö syynä olut-tarjous (10 olutta 15 euroa) vai yleinen hollantilainen hyväntuulisuus, sitä en tiedä.

Keijukaistytöt

Hetken kierreltyämme jollain Maastrichtin toreista huomasimme paraatin alkaneen. Ihailin paraatia muutaman kaverin kanssa jonkun aikaa ja yritin epätoivoisesti tallentaa tapahtumaa kameran rullalle. Kaverini tahtoi käydä vessassa, joten poistuimme kadun varrelta torin viereiseen taloon. Odotellessani kaveriani kuvasin paraatia aukinaisesta ovesta, ja yhtäkkiä huomasin paraatin perässä kulkevan tuttuja naamoja – ESN-matkan porukka oli liittynyt kulkueeseen. Ja hei, when in Rome, joten minäkin hyppäsin marssimaan  pasuunoiden ja rumpujen perään mahtavan hollantilaismiehen tahdittamana. Ihmismäärä tuntui kasvavan eksponentiaalisesti mitä pidemmälle kävelimme. Lopulta paraati hajosi, ja me saatoimme jatkaa omia kiertelyjämme. Oli mahdoton nähdä mitään kun tahtoi nähdä kaiken, ja yritin olla syyllistymättä maailman ihailuun pelkän kameran linssin läpi. Siksi minulla ei juuri kuvamateriaalia olekaan.

Olen ehdottomasti kateellinen

Kiersimme ympäriinsä ja lopulta löysimme tiemme teknomusiikin ja makean tuoksun peittämälle alueelle suuren aukion reunassa. Musiikki ei ollut hirveän hyvää, mutta kello alkoi olla jo paljon ja kukaan ei halunnut eksyä enää joukosta, joten jäimme tanssimaan siihen. Kun vihdoin monen tunnin kiertelyn jälkeen kävelimme väsyneinä kohti bussia, paraati jatkui yhä. Kuulemma sunnuntaina on vasta pre-partyt ja maanantaina ovat parhaimmat bileet, mikä tuntuu käsittämättömältä, sillä Maastricht aloitti karnevaalin juhlimisen jo aikaisemmin keskellä viikkoa. Miten ihmisiä on edelleen maanantaina niin upeissa asuissa ja niin energisinä? Toisaalta sunnuntainakin paikka oli aivan tupaten täynnä, joten ehkä aliarvioin hollantilaisten juhlimisvoimat.

Olen aina halunnut vaatteet, joissa on valonauhakoristeet!

Kaiken kaikkiaan karnevaalit olivat aivan uskomaton kokemus. Jos olisin voinut valmistautua paremmin ja omalla ajalla, olisin ehdottomasti panostanut asuuni moninkertaisesti enemmän. Olisin myös kierrellyt vapaammin ja ottanut selvää, mitä missäkin tapahtuu ja minne kannattaa mennä. Kuka tietää, ehkä ensi vuonna. 

Tot ziens!

Leuven 5. The one where there is a Cantus

Olen kokenut lyhyen yliopistourani (okei, puoli vuosikymmentä kestäneen yliopistourani) aikana muutamat sitsit. Olen ollut sitsaamassa Pykälässä ja osakunnalla ja jopa käynyt kokeilemassa sitsijärjestäjän roolia keittiön puolella. Kun siis tuli puhe Cantus-nimisestä tapahtumasta, uskoin olevani selvillä tapahtuman ideasta. Sitsit ilman ruokaa, eikö?

"Laulukirja"

No vähän sinne päin. Nyt kun vaihto-opiskelijat ovat viettäneet muutaman viikon Leuvenissa,  VRG (paikallinen Pykälä) ja insinöörien VTK päättivät järjestää yhteisen international Cantusin. Siinä missä Helsingissä jaksan tuskin huomioida tulevia ja menneitä sitsejä tämän kahden viikon väsymyksen jäljiltä olin innoissani ostamassa lippuja oikis- ja insinöörikavereitteni kanssa. Kun kerran täällä ollaan, niin pitäähän kaikkien Cantus kokea – viis siitä, että seuraavana aamuna luento alkaa jo yhdeksältä.

Kuten olin huhupuheiden perusteella päätellyt, suomalaisten ja eurooppalaisten pöytäjuhlien välillä on runsaasti samankaltaisuuksia. Cantusin ja sitsien yhteisiin piirteisiin kuuluu laulujen laulaminen, latinan jatkuva käyttö, kielto poistua pöydästä, rangaistukset, erilaiset juomakilpailut ja ennen kaikkea juominen. Eli minun ajatukseni ennen Cantusia oli, että Cantus on sitsit ilman tarvetta peitellä sitä, että kaikkien on tarkoitus juoda itsensä känniin. Eroavaisuuksia on kuitenkin huomattavasti.

1.     Pukukoodi. Olen tietoinen siitä, että Pykälän ja osakunnan sitseille pukeudutaan ehkä vähän paremmin kuin muiden tiedekuntien sitseille. Koska mitään ohjeistusta Cantusin pukukoodista ei annettu etukäteen, ajattelin perus siistien vaatteiden olevan hyvä valinta. Jätin siis pikkumustat ja hameet kotiin ja laitoin jalkaani farkut ja päälle juuri ostamani mustan paidan. Virhe. Cantusiin kuuluu se, että taputtaa ei saa ja sen sijaan lyödään nyrkeillä pöytää. Kun kymmenen henkilöä paukuttaa rytmissä pöytää täynnä olutmukeja, järkyttävä sotku on taattu. Talouspaperi ei ole löytänyt tietään Leuvenin eteläisempiin osiin, joten niin pöytä kuin lattia lainehtivat oluessa jo muutaman ensimmäisen laulun jälkeen. Hyvin nopeasti toivoin, että olisin laittanut päälle vanhan hupparin ja nuhjuisemmat housut.

2.     Juominen. Sitseillä juomat on rajoitettu muutamaan per henkilö, mutta International Cantusissa näin ei suinkaan ollut. Pöydän keskellä olevasta kannusta kaadettiin jokaiselle lasinsa tyhjentäneelle lisää ja lisää juotavaa, ja kun kannu oli tyhjä niin ei hätää, sekin täytettiin välittömästi uudelleen. Kun Suomessa juominen tapahtuu aina samaan aikaan siivosti skoolaten seurueen kanssa, Cantusin aikana juomisen kuuluu tapahtua laulujen aikana. Tähänkin liittyy omat sääntönsä, jotka jäivät allekirjoittaneelle vähän epäselviksi. Ehkä parempi niin, sillä sääntöjen jäätyä pimentoon ei tullut juotuakaan niin paljon.

3.     Laulut. Koska kyseessä oli kansainvälinen Cantus, laulut olivat sen mukaiset. En siis usko, että ne vastaavat sitä, mitä Cantuseissa välttämättä yleensä lauletaan. Saksaa, latinaa ja ranskaa taitamattomana monet lauluista menivät minulta vähän ohi, mutta sehän ei haitannut. Sitseihin erona oli myös se, että osaan lauluista kuului myös tanssiminen. Ehkä suomalaiseen juomakulttuuriin ei aivan asetu tuolien päälle hyppääminen ja La Bamban tahtiin tanssiminen. Ei vielä. Pöytien päällä tanssiminen oli joidenkin osanottajien harmiksi kielletty, sillä edellisissä pidoissa joku oli pudonnut pöydältä ja lähtenyt ambulanssikyydillä pois. Tiedä sitten miksi muka tuolit olisivat turvallisempi vaihtoehto.

4.     Der Pappenheimer. Sain traumoja.

Summa summarum oli hauskaa käydä kokemassa tämäkin opiskelijaperinne. Ehdottomasti kaikkien kannattaa tilaisuuden tullessa mennä Cantusiin. Minulle jäi kuitenkin sellainen olo, että Cantus ei ehkä ole ihan se minun juttuni. That being said, saatan hyvinkin mennä kuukauden sisällä ainakin yhteen ellen jopa kahteen muuhun vastaavaan tapahtumaan.

Leuven 4. The one where I am a blonde

Goedemiddag!

Maisema keskiaikaisesta kaupungista

Kävellessäni Leuvenin kapeita katuja kuuntelin vastikää  yhtä suosikkipodcasteistani, You Must Remember Thisiä. YMRT kertoo jakso kerrallaan erilaisia tarinoita 1900-luvun Hollywoodista. Kuuntelin auringon paistaessa ja lintujen laulaessa jakson Jean Harlowsta, joka koki traagisen loppunsa 26-vuotiaana, lähes uransa huipulla. Jos Jean Harlow on jostain tunnettu niin hänen platinanvaaleista hiuksistaan, tavaramerkistä, josta hän ei koskaan päässyt eroon ja josta hänet yhä tunnetaan. En ole ikinä samaistunut Hollywoodin kultakutrisiin tähtösiin, mutta jostain syystä Jean Harlown lyhyt elämänkerta jäi pyörimään mieleeni. Minulla ja hänellä ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Paitsi ehkä se vaalea tukka.

Minä olen ollut vaaleahiuksinen kutakuinkin koko ikäni, vaihtelevalla vaaleusasteella. Oikiksessa meitä vaaleatukkaisia nuoria naisia on kaksitoista tusinassa, joten hiustenväri ei ole mitenkään ollut osa identiteettiäni. Yhtä hyvin voisin rakentaa minuuteni iPhonen ympärille. En ole kiinnittänyt juuri lainkaan huomiota hiuksiini, en itse mieti muiden ihmisten hiustenvärejä enkä usko muiden suomalaisten pohtineen sen kummemmin minun tukkaani. Ja siksi viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet hyvin erilaisia.

Olen tutustunut suureen joukkoon mahtavia ihmisiä eri puolelta maailmaa. Kansallisuus tulee yleensä esille heti toisessa vaihdetussa lauseessa, ja hyvin usein vastauksena suomalaisuuteni saan ”ah yes, the hair!” tai ”Finnish blonde, of course”. Minulta on udeltu, onko tämä hiusteni oikea väri (yhtä oikea kuin Jean Harlowlla), ovatko kaikki perheessäni vaaleatukkaisia (riippuu, missä valossa katsoo), ovatko kaikki suomalaiset blondeja (kyllä, tummatukkaiset lapset heitetään kolmivuotiaina jokeen) jne. Mutta hei, nämä ovat ensimmäisiä viikkoja Leuvenissa, ja vaaleat hiukset kuuluvat pohjoismaalaiseen stereotypiaan. Sitä on helppo kommentoida ja yrittää jatkaa keskustelua. Varmasti samaa tehtäisiin punatukkaisille irlantilaisille (niin punapäiden kuin irlantilaisten vähäinen määrä Leuvenissa vaikeuttaa tämän teorian empiiristä testaamista, mutta olettamukseni on vahva). Aluksi en siis juuri ajatellut asiaa.

Mutta sittemmin hiusteni väri on alkanut tulla esille muuallakin, tilanteissa, joissa se on ollut täysin irrelevantti. Olin ostamassa mittalusikoita, ja kaupan kassa jutustelun lomassa alkoi puhua vaaleista hiuksistani (ja sitten kutsui itsensä luokseni leipomaan brownieita, kuinkas muuten). Kadulla itselleni tuntematon, ymmärtääkseni selvin päin ollut mies toivotti minulle ”Goedenavond blondine” – aivan odottamatta. Viimeistään kolmensadan oikisopiskelijan massaluennolla huomasin, että ympärilläni ei ollutkaan blondien naisten merta kuten Helsingissä. En tietenkään ole yksin vaaleine hiuksineni, mutta ensimmäistä kertaa olen luokkahuoneen vähemmistössä hiusteni kanssa.

Kuva joko minusta tai Jean Harlowsta (I can never tell)

Onko tämä tärkeää? Ei millään tavalla. Mutta samalla tapaa kuin Jean Harlow, muut tuntuvat määrittävän minut täällä vaaleatukkaisuuteni kautta, ja pikkuhiljaa minä itsekin näen sen olevan välttämätön osa minua. Paluu Helsinkiin ”omieni luo” viiden kuukauden kuluttua tulee varmasti tekemään hyvää.

Leuven 3. The one where I do the laundry

Goedemiddag! 

Aurinko on vihdoin palannut Leuveniin viikon poissaolon jälkeen. Sää on edelleen kirpeä, ja korkeapaineen takia naapurustossa haisee viereinen Stellan panimo.  Kaikkea ei voine saada.

Taas vähän Leuvenia

Maanantaina huonosti nukutun yön jälkeen (ensimmäinen kerta, kun yritin mennä ennen puoltayötä nukkumaan ja päädyinkin valvomaan pitkälle aamuyöhön) päätin lähteä reippailemaan kauniissa säässä ja suunnata tieni kohti SPITtiä. SPIT on kierrätyskeskus ringin ulkopuolella, rapiat kaksi kilometriä Waterview-residenssistäni. Kaikki olivat sanoneet, että sieltä kannattaisi etsiä jokapäiväisiä tarve-esineitä kuten paistinpannuja, astioita ja miksei vedensuodattimia ja teenkeittimiä. Minulla oli mielessä blenderi, jotta voisin väsätä pitkästä aikaa aamusmoothieita. Suuntavaistoni tuntien minä ja Google Maps lähdimme iloisin mielin SPITtiin, joka pitkän kävelyn päästä löytyikin. Mutta. Menin sisälle ja päädyinkin johonkin kahvilaan. Kokeilin toista ovea, ja siellä oli toimisto. Kolmannen oven takana oli varastohuone. Kyltit olivat totta kai kaikki hollanniksi, joten en niistäkään saanut avitusta ongelmaani. Luovutin. Ehkä seuraavalla kerralla olen paremmin valmistautunut.

Princess ja ikävässä paikkaa oleva lukko

Olin tullut kuitenkin niin kauas, ettei sopinut tyhjin käsin lähteä. Velo oli aivan SPITtin vieressä – mukaan tarttui siis pyörä. Velosta opiskelijat voivat edullisesti vuokrata pyörän, ja viideltä kuukaudelta se maksaa 50 euroa + 70 euron pantti. Pyörät ovat käytettyjä ja ne on koottu erilaisista romuosista. Minunkin ”Princess”-pyöräni on siis monen osan summa. Pyörän hankkiminen itsessään ei ollut pelottavaa. Pyörällä ajaminen kaupungissa, joka on täynnä yllättäviä yksisuuntaisia – joista osa koskee myös pyöriä ja osa ei – sekä pyörän lukitseminen sen sijaan ovat toinen tarina. Ensimmäinen pelko oli pakko voittaa nopeasti. Polkaisin matkaan ja yritin jotenkuten suunnistaa tuntemattomilla kaduilla kohti kotia. Toinen pelkoni olikin sitten aiheellisempi. Ongelmat lukkoni kanssa ovat jatkuvia, mutta toivottavasti korjattavissa piakkoin. Toinen ongelma on laillisen pyöräpaikan löytäminen, sillä laittomasti pysäköidyt pyörät lähtevät herkästi niin poliisin kuin varkaan matkaan. Kuulemma laillisesti pysäköidytkin pyörät ovat varkaiden mieleen, ja kuulemma jokaisen leuvenilaisen opiskelijan pyörä varastetaan vähintään kolme kertaa.

Nope

Maanantaina illalla minun piti lähteä Heverleen kampukselle zumbaamaan, mutta se jäi pelkäksi aikomukseksi kun hollantilaisella ystävälläni oli syntymäpäivät. Saksalainen kaverini kävi puolestani yömarketissa ostamassa lahjan, koska en ollut suunnitellut lähteväni juhlimaan. Onneksi lähdin. Sain kuulla saksalaista ja hollanninkielistä musiikkia ja keskustella Alankomaiden tulevista vaaleista (kuulemma 16 varteenotettavaa puoluetta kilpailemassa kansansuosiosta). Toisen suomalaisen kanssa päädyimme esittelemään suomalaisen musiikin parhaimmistoa, ja jälkeenpäin allekirjoittaneelta kysyttiin Antti Tuiskun Keinutaan-kappaleen nimeä for future reference.

Kuten otsikko lupaa, olen päässyt pyykinpesun makuun. Nappasin Prinsessani ja laukun täynnä vaatteita ja lähdin etsimään pesupaikkaa. Lukko-ongelmien jälkeen olin pian perillä. Itse pyykinpesu oli eksoottisempaa oman pesukoneen käyttöön verrattuna. Ensinnäkin ohjeet olivat hollanniksi, joten en vieläkään tiedä, mitä pesuohjelmaa käytin. Toiseksi hintaa pesulla oli 4,30 euroa. Helsingissä pesen noin kaksi koneellista viikossa. Pitää siis joko 1) pestä pyykkiä käsin tai 2) ostaa koko ajan lisää vaatteita. Kummankohan sitä valitsisi. J

Olen saanut palautetta siitä, että blogini, Instagramini ja Snapchattini esittävät vaihtoajastani hyvin erilaista kuvaa – mikä näistä siis kuvaa parhaiten totuutta? Vaikken Freudista muuten perusta, niin tässä käyttäisin ego – superego – id –ryhmittelyä. Lukijat voivat itse päätellä, mikä kuuluu mihinkin. 

Tot ziens!

Leuven 2. The one where it snows all the time

Maisema keittiön ikkunasta

Ensimmäinen viikko belgialaista elämää on tulossa päätökseen. Yhtä hektistä ja tapahtumantäyteistä viikkoa en olekaan kokenut sitten fuksisyksyn aloituksen. Suurimpana erona fuksielämään lienee se, että aamuluennot on korvattu erilaisilla infopaketeilla, joissa meille on selitetty kierrätystä (joka on pakollista), asiaa pyöräilystä sekä professoreiden puhuttelusta (ei kannata tehdä). Ja illalla bileet alkavat myöhemmin ja kestävät myös pidempään. Sofian legendaariset aamuviiden salitreenit ovat vaihtuneet vähemmän legendaarisiin aamuviiden nukkumaanmenoihin. 

Suomalainen tapa juoda itsensä humalaan ennen baariin menoa ei ole kuulunut viikon repertuaariin, tosin ehkä tapahtumien luonne vaikuttaa asiaan. Kuulemma tapana on pitää pre-partyjä, mutta niiden luonne poikkeaa suomalaisesta, koska, no, alkoholi baareissa on niin paljon halvempaa. Ryyppäjäisten sijaan olen  päätynyt mukavan hollantilaistytön luo illalliselle muutamaan otteeseen sekä kuokkimaan brasilialaisen miehen syntymäpäiväjuhliin. Mutta kuten sanotaan, when in Rome…

Ghetton keskellä Waterview

Sää on ollut surkea koko viikon. Luulin päässeeni pakoon kylmyyttä Helsingin jäädessä taakse, mutta lunta on sadellut lähes joka päivä. Ja jos ei lunta niin sitten räntää tai vettä. Itselleni tyypilliseen tapaan olen ollut kylmissäni koko ajan. Lauantaina minulla oli city tour ympäri Leuvenin keskustaa, mutta siitä oli mahdotonta nauttia kylmän ja märän sään vuoksi. Ja jos en vielä siitä saanut flunssaa niin viimeistään illalla järjestetyistä city gamesta, jossa juostiin kaksi tuntia ympäri Leuvenia suorittamassa tehtäviä (”collect 10 different coasters with pictures of different beers on them”). Nyt jo harmittaa, että jäi pakkaamatta pipot ja villasukat mukaan.

Se hetki kun aurinko tulee vihdoin esiin!

Tänään aamulla menin ohjatulle pyöräilykierrokselle ympäri Leuvenia. Oli mukava huomata, että välimatkat taittuivat hetkessä. Ajaminen autojen keskellä ei sekään tuntunut niin hirveältä. Tosin on sunnuntai, ja kaupunki on käytännössä kuollut. Missään ei näy ketään. Maanantaina belgialaisten opiskelijoiden palatessa opintojensa pariin asiat muuttuvat varmasti ja liikennekin on sekavampi. Maanantaista puheen ollen huomenna alkavat oikea opiskelu. En tiedä pitäisikö olla innoissaan vai kauhuissaan, koska kurssit ovat kaikesta päätellen vaativampia kuin mihin olen tottunut.

Leuven 1. The one where I live in the ghetto

Maanantaina tuli aika jättää hyvästit Suomen kylmälle viimalle ja tuiskulle ja matkata kohti Leuvenia. Finnair oli yllättäen vähän myöhässä aikataulustaan, mutta vihdoin hieman ennen kymmentä paikallista aikaa pääsin turvallisesti Brysseliin. Siellä minua odotti Leuven-buddyni Gunter.

Kun matkasimme läpi idyllisen belgialaisen maaseudun kohti Waterviewtä sain kuulla uuden residenssini sijaitsevan todella, siis todella syrjässä. Matkaa oikiksen kampukselle on reilu kilometri ja muihin rakennuksiin vielä pidempi. Tästä syystä minun pitää hankkia pyörä (kalliita pyöriä myydään vaikka millä mitalla, mutta en ole nähnyt vielä yhtään pyöräilykypärää, en myynnissä enkä kenenkään päässä. Mitä ihmettä?) Lisäksi Waterview on alueella, joka on viime aikoina nostanut mainettaan, mutta ei kovin korkealle. Vieressä on panimo, jonka ominainen haju leijailee ympärillä varsinkin kirkkaalla säällä. Mukavaa. Ei sillä, että tässä olisi vielä päässyt kokemaan kirkasta säätä. Sen sijaan sumu ja tihkusade ovat tehneet näyttävän debyytin eikä loppua näy.

Ensimmäinen päivä oli pieniä vastoinkäymisiä täynnä. Huoneessani ei ole langatonta nettiä, lakanani olivat liian pieniä sänkyyni, peittoa ja tyynyä oli lähes mahdotonta löytää ja huomasin unohtaneeni muutaman tärkeän asian, joita olisin tarvinnut. Illalla hyvin väsyneenä jaksoin onneksi lähteä pub crawliin, joka oli ESN:n järjestämä. Sen aikana opin muutaman asian.

1.     Leuven on täynnä suomalaisia erasmus-opiskelijoita

2.     Olut on todella halpaa ja kaikki juovat sitä

3.     Olut on edelleen pahaa, vaikka sitä olisi yrittänyt juoda viisi lasillista

4.     ”Leuven on niin pieni, että siellä on mahdoton eksyä” on valetta

5.     Google maps on paras ystäväni, mutta ystävä, joka välillä tahallaan johtaa harhaan

 Tämän viikon aikana on luvassa vielä kaupunkikierrosta, pyöräilykoulua ja rekisteröitymistä kaupungintalolle.  Huh.

Ensimmäisenä etappina Mallusjoki-city

Lähtöön kohti Belgiaa on aikaa enää muutama päivä. Vaihtoasiat vaikuttavat olevan nyt ainakin suunnilleen hyvällä tolalla. Maanantaina minua pitäisi odottaa huone omalla kylpyhuoneella kolmannessatoista kerroksessa (aitoa keskiaikaista tunnelmaa) ja pakkaaminenkin on jo hyvässä vauhdissa. Toisin sanoen minulla on veljeltä varastettu vaihtoa varten tehty pakkauslista, ja olen melkein etsinyt tarpeisiini sopivan matkalaukun. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kai se pätee myös ulkoistettuun suunnitteluun.

Myös rakas Helsingin asuntoni odottaa uutta asukasta. Vaikka kuinka olen lukenut Konmari-oppaita (”Tuovatko nämä hakaneulat elämääni iloa?”) ja suunnitellut mielestäni erinomaiset säilyttämisratkaisut (”Mitä kaikkea voikaan laittaa kenkälaatikoihin!”) ja muka heittänyt pois turhia tavaroita (”Mutta onko neljä vuotta vanha meikkivoide sittenkään turha?”), asuntoni oli täynnä tavaraa. Paitsi vaatteita niin myös irtoripsien puolikkaita, kerran kokeiltuja ihonhoitotuotteita, ainakin neljää eri hoitoainetta puhumattakaan muotoilutuotteista, joita en ikinä käytä. Tein jälleen kerran pyhän lupauksen vähentää tavaramäärää takaisin muuttaessani. As if. Kaikki saatiin onneksi pakattua pakettiautoon epäuskostani huolimatta. Astiat ja siivousvälineet sain jättää uuden asukkaan käyttöön, mikä helpotti huomattavasti pakkaamista.

Asunnon hyvästelyn lisäksi jouduin sanomaan hyvästit myös kavereille ja vanhalle työpaikalle. Onneksi viisi kuukautta ei ole niin pitkä aika ja whatsapp on keksitty. Ja rumour has it, että keväällä eräässä Euroopan kaupungissa tapahtuu jälleennäkeminen, johon saapuu neljä oikkaria, jokainen eri maasta. Onko kyseessä vapaamuurareiden kokous vai lyhyt kevätloma, sitä huhut eivät ole paljastaneet.

Seuraavat pari päivää kuluvat maalaismaisemissa (save me!), mutta matka jatkuu ennen kuin ehtii kissaa hollanniksi sanoa.