Leuven 17. The one where there is King’s Day

Kaikki hyvä Belgiassa tulee tunnetusti Alankomaista: Albert Heijn (RIP never forget), Alpron tuotteet, Tony’s chocolate, puhumattakaan ihanista ja (ärsyttävän) pitkistä ihmisistä. Kun meille yli kuukausi sitten selvisi, että King’s Day on kuin valtava kollektiivinen juhla, jota juhlitaan oranssiin pukeutuneena ympäri maata, me vaihto-opiskelijat tietysti halusimme osallistua. Ensin ajattelimme menevämme Amsterdamiin, olimmehan nähneet kuvia valtavista juhlista. Alankomaista kotoisin olevat ystävämme kuitenkin vakuuttivat, että Amsterdam on aivan kaaos Koningsdagin aikaan. Kaikkialla olisi liikaa tungosta, mitään ei ehtisi nähdä eikä mistään näin ollen voisi nauttia. Maastricht, se on se paikka, jonne meidän kannattaisi lähteä. No, mikäpä siinä. Jos Koningsdag olisi edes puolet yhtä mahtava kokemus kuin Maastrichtissa koettu karnevaali, meillä olisi varmasti hauskaa.

Torstaina juna-asemalle suunnisti neljä suomalaista, yksi hollantilainen ja yksi turkkilainen.  Meidän porukassamme oli tarkoitus olla myös toisen hollantilaisen ja Maastrichtissa asuneen saksalaisen, mutta molemmilla oli muita velvollisuuksia, joten he ilmoittivat liittyvänsä seuraamme myöhemmin. Tämä oli lievästi ongelmallista, sillä poisjääneiden ystäviemme oli tarkoitus esitellä meille Maastrichtia. Nyt ainoat Maastrichtissa aiemmin käyneet olivat kaksi suomalaista tyttöä, jotka olivat nähneet kaupungin vain karnevaalien aikaan.

Vau mitkä juhlat

Liegen kautta pääsimme ongelmitta junalla Maastrichtiin (legendaarista!). Minun oranssi panostukseni rajoittui oranssiin kynsilakkaan, mutta sekin tuntui runsaalta verrattuna siihen harmauteen, joka meidät kohtasi. Sää oli melko huono, tuulinen ja sateinen. Mistään ei olisi edes arvannut, että kyseessä oli jotenkin erityinen päivä. Me yritimme olla vielä toiveikkaita. Kolme meistä osti oranssit leit turistikaupasta, sillä kyllähän tämä tästä. Meidän piti vain päästä sinne, missä kaikki juhlinta olisi. Meille oli luvattu, että jossain Maastrichtissa olisi joukkohallusinaatiota muistuttava oranssi meri. Me kävelimme keskustaan, ihmettelimme avoinna olevia kauppoja ja yritimme löytää kirpputoria, joka kuuluu Koningsdag-juhlintaan. Löysimme tyhjyyttä ammottavan aukion, jonka ympärillä vain muutama kuukausi aikaisemmin olimme viettäneet karnevaaleja. Sitten alkoi sataa.

Lähdimme kohti puistoa, josta vihdoin löysimme hiljalleen hiipuvan kirpputorin. Aurinkokin ilmestyi hetkeksi pilvien takaa. Leuveniin jääneet ystävämme ilmoittivat yrittävänsä päästä pian Maastrichtiin. Meillä alkoi olla kylmä, joten asetuimme terassille lämpölamppujen alle nauttimaan kaakaoista ja kahveista ja glögistä. Siinä istuessamme koimme vielä useita vesikuuroja. Sateisuus ei siis selkeästi ole vain ongelma Belgiassa. Saksalainen kaverimme sanoi, että meidän pitäisi mennä hänen kaverinsa kotibileisiin, sillä tämä kaveri todellakin haluaisi tavata meidät. Me olimme epäileväisiä, mutta muun suunnitelman puutteessa päätimme mennä edes katsomaan paikan. Kaverimme olisivat muutenkin jo paikalla meidän päästessämme tämän kaverin asunnolle.

Lyhyen Albert Heijn (RIP never forget) pysähdyksen jälkeen saavuimme tämän kaverin luo. Emme olleet varsinaisesti ihmeissämme, kun kaveri oli hyvin yllättynyt meidän saapumisestamme (”teitä piti olla vain kaksi”), mutta hän päästi meidät sisälle. Tarpeetonta varmaan sanoa, että meidän teki mieli lähteä pois välittömästi. En ole varmaan ikinä ollut niin opiskelija-asunnon näköisessä asunnossa. Seinillä oli ”lainattuja” mainoskylttejä, kaappien päällä oli suuri kokoelma tyhjiä alkoholipulloja, nurkassa oli pieni luuranko, jonka käsi oli nostettu tervehdykseen, jota Saksan puolella ei olisi sopivaa tehdä. En tuntenut olevani aivan kuin kala vedessä, mutta tilanne oli mahdollista korjata.

Suomalaisten bongaaminen ei ole koskaan ollut näin helppoa!

Kaksi tuntia myöhemmin olin enemmän tai vähemmän onnistuneesti osallistunut Cageen (damn you Jenni! :D), tanssinut taas vaihteeksi Antti Tuiskun tahtiin ja kadottanut ainakin yhden pingispallon. Meidän junamme lähti kymmentä vaille  kymmenen, joten huomattavasti paremmalla tuulella oleva porukkamme joutui lähtemään kohti Belgiaa ennen juhlien siirtymistä Maastrichtin yöhön. Saksalainen kaverimme yritti suostutella meitä jäämään ja odottamaan aamukuuden junaa, mutta argumentit eivät olleet riittävän vakuuttavia. Ei sillä, että meillä oli tarkoitus mennä suoraa nukkumaan kunhan pääsisimme Leuveniin.

Liegessä vaihtoaikamme oli 40 minuuttia. Siinä ajassa ehtii käydä Bingo-paikassa puhumassa ranskaa, juoksennella vähän ympäri juna-asemaa sekä tekemään reisitreenin laiturilla. Junassa opimme paljon uusia asioita, muun muassa sen että junassa ei saa syödä mutta alkoholia saa juoda (?!).  Ehkä meiltä jäi jotakin ymmärtämättä.

Kaiken kaikkiaan meillä oli nousujohteinen päivä. Alun surkeus peittyi kaiken illalla tapahtuneen hauskanpidon alle. Tahdon tulevaisuudessakin päästä juhlimaan Koningsdagia, mutta kohteeksi valitsisin mieluummin Amsterdamin – vaikka siellä olisikin liikaa ihmisiä. Eli ensi vuonna siis karnevaaleille, Koningsdag-hulinoihin sekä tulppaaniloistoa katsomaan?

Leuven 16. The one where I spend a day on a train

VR ei ole välttämättä maailman toimivin rautatieverkoston ylläpitäjä. Jokainen junalla kulkeva suomalainen on saanut  todeta junien myöhästelyn olevan arkipäivää. Olen minäkin joskus löytänyt itseni Keravalta keskellä kauheaa pakkasta junan ovien lakattua toimimasta. Tästä huolimatta kertaakaan en ole viettänyt lähes kahdeksaa tuntia junassa matkalla, jonka normaalisti taittaa alle viidessä.

 Kun lauantaiaamuna minä ja kaksi kaveriani kohtasimme toisemme rautatieasemalla valmiina Ranskan valloitukseen, huomasimme useiden junien olevan myöhässä puolesta tunnista neljäänkymmeneen minuuttiin. Pienen tarkastelun jälkeen meille selvisi, että Brysselin päärautatieasemalla oli ollut tulipalo, minkä takia junat eivät pysähtyneet siellä. No, puoli tuntia sinne tai tänne, ei se meidän matkaan niin paljon vaikuttaisi. Miten väärässä me olimmekaan! Junat eivät lainkaan voineet kulkea Noordilta Midille Centraal-aseman kautta. Sen sijaan menimme ensin Noordille, sen jälkeen hitaasti peruutimme takaisin päin ja lähdimme mateluvauhdilla ja useiden pysähdysten saattelemana kohti itää. Toisin sanoen me kiersimme paikallisjunaverkoston kautta Midille. Tähän matkaan, jonka kävellenkin olisi taittanut neljässäkymmenessä minuutissa, meni yli puolitoista tuntia. Tähän lisättynä vielä pitkä odottelu Midillä (olisi luullut, että muillakin junilla olisi ollut kiire päästä tälle asemalle) ja niinpä myöhästyimme kahdesta vaihtojunasta. Epäonnemme junien kanssa ei päättynyt tähän. Kun olimme jo vaihtaneet junaa Gentissä ja huolien ja murheiden piti olla ohi, seisoimme yhdellä asemista luvatun kymmenen minuutin sijaan parikymmentä minuuttia, ja lopulta saavuimme Lilleen pahasti omasta aikataulustamme jäljessä. Harmiksemme emme tästä syystä ehtineet ilmaiselle opaskierrokselle ympäri Lilleä.

Eläintarha

Ilman opastakin saimme paljon irti kiertelystä. Kävimme linnoituksen luona ja löysimme sotilastukikohdan. Kanaalin ylittävältä sillalta kurkimme alas  eläintarhaan, josta bongasimme sarvikuonoja, orankeja sekä pelikaaneja. Tuntui uskomattomalta nähdä niin paljon erilaisia eläimiä niin pienessä tilassa ja niin kaukana niiden luonnollisesta elinympäristöstä. Yksikään matka ei ole täydellinen ilman käyntiä kirkossa, joten käväisimme muutamassa hyvin samannäköisessä katedraalissa. Olen käynyt tämän muutaman kuukauden  aikana useammassa kirkossa kuin varmaan koko elämäni aikana kokonaisuudessaan.

Yliopisto

Koska Lille on pieni kaupunki eikä varsinaisesti mikään turistikohde, pääsimme näkemään ns. oikeaa Lilleä. Emme liikuskelleet paljon turistialueella vaan kävimme katsomassa esimerkiksi yliopistoa (tai ainakin yhtä yliopiston rakennuksista) ja luontaistuote/ruokakauppaa (kenenköhän toiveesta…), jotka olivat selkeästi enemmän paikallisten kansoittamalla alueella. Luonnollisesti suoritimme Lille-vierailumme nähtävyysbongailun samalla intensiteetillä kuin

Rotterdam-käyntimme. Näimme siis suunnilleen kaikki Tripadvisorin top10 nähtävyydet ja varmasti vielä muutaman enemmän. Se, että emme rajoittuneet vain niihin

The only bunny I'll eat

Koska itävaltalainen ystäväni ei ollut Pariisissa saanut haluamaansa sitruunatorttua, vierailimme yhdessä Paul-leipomoista Lillen keskustassa. Sitruunatortun sijaan minä otin suloisen pääsiäispupu-leivän, olihan pääsiäinen enää kulman takana. Nautimme eväämme oopperatalon portailla ja katselimme ihmisten kulkua. Eväshetkemme jälkeen lähdimme kulkemaan vanhaan kaupunkiin. Kello alkoi jo lähestyä seitsemää, joten suuntasimme hiljalleen takaisin rautatieasemalle.

Ehdimme junaan ongelmitta, mutta Belgian juniin ei ole luottamista. Olimme hetkessä jälleen myöhässä aikataulusta. Gentissä junanvaihto tapahtui juoksemalla, kun aikaisempi vartin vaihtoaika lyheni alle viiteen. Ehdimme junaan, löysimme ihmeen kaupalla istumapaikat junan edestä, mutta tämä päivä ei suinkaan ollut tehty meille. Keskellä-ei-mitään ennen Brysseliä juna soitti torvea ja pysähtyi lopulta kokonaan. Meille informoitiin lopulta (hollanniksi), että jarruissa oli jotain vikaa. Meitä asia enää huvitti. Junamatkustus ei selkeästi ollut meitä varten. Tai me emme olleet junamatkustusta varten. Lopulta pääsimme takaisin Leuveniin hieman ennen kymmentä illalla. Seuraava ulkomaanmatka odottelee jo kulman takana, kun ensi viikolla juhlistetaan Kingsdaytä.

Leuven 15. The one where everything is art

Pääsiäisloma ei ole mitään ilman ex tempore –matkustelua. Tiistaina tuli puheeksi kaverin kanssa, että Rotterdam on paikka, jossa pitäisi päästä käymään. Päätimme sopia matkan Kiirastorstaille, ja iloksemme saimme toisen suomalaisvahvistuksen mukaan.

Ehdin ensimmäisenä Leuvenin juna-asemalle. Odotellessa muita ehdin jo tutustua Ghenttiläiseen mieheen, joka kutsui minut käymään kotikaupungissaan. Taitaa jäädä välistä. Kaverini ilmestyivät onneksi paikalle, ja me ostimme liput kohti Alankomaita ja juoksimme junaan. Vaihdoimme Mechelenissä junaan kohti Amsterdamia. Minua edelleen hämmentää se, miten nopeasti voin olla toisessa maassa ja miten kivuttomasti se tapahtuu. Ei passitarkastuksia, ei majapaikan miettimisiä, ei rahanvaihtoa ja ainoa asia, josta huomaa valtion vaihtuneen, on puhelinoperaattorin viesti hinnoista ulkomailla.

Minun tietoni Rotterdamista rajoittuivat siihen, että tiesin siellä olevan yliopiston, johon harkitsin hakemista vaihtoon. Olin myös kuullut, että kaupunki on tunnettu modernista arkkitehtuuristaan. En silti ollut valmistautunut siihen, millaisen kaupungin kohtasin. Koko paikka on kuin modernin taiteen ja arkkitehtuurin näyttely. Rakennukset kurottelevat taivaita, yksikään pilvenpiirtäjä ei ollut samanlainen ja bulevardit olivat leveitä. Leuvenin pikkuisiin mukulakivikatuihin tottuneina otin muutoksen innolla vastaan. Tuntui toden totta, että olimme saapuneet oikeaan kaupunkiin.

Käväisimme yhdessä vanhassa kirkossa, mutta sitten jatkoimme matkaamme kohti Markt Hallenia, jonka näkemistä myös hollantilaisystävämme oli suositellut. En ole aikaisemmin nähnyt mitään vastaavanlaista rakennusta – ajatus, joka tuntui putkahtelevan päähäni tuon tuosta ollessamme Rotterdamissa. Paitsi ulkoasultaan myös sisällöltään Markt Hallenissa oli paljon ihailtavaa. Paikassa oli kojuja jos jonkinmoisia. Oli tuoreita hedelmiä, frozen yogurttia, kahvia, kaakaota, vohveleita, hattaraa… Mitä ikinä tekikään mieli, niin sitä taatusti paikasta löysi! Me päädyimme nauttimaan lounasta itämaisessa ravintolassa kojun yläpuolella, sillä tahdoimme istua alas. Ostimme mukaan muutamat kookos-macaronit jotka saattavat olla jo syödyt.

Kiertelimme vaikka missä ja nautimme maisemista. Näimme kuuluisat kuutiotalo, kävelimme Erasmus-sillalla ja ihailimme valtavaa risteilyalusta. Koska merta ei varsinaisesti näe Rotterdamin keskustasta, tuntui uskomattomalta, että se oli mahtunut seilaamaan ”sisämaahan”. Me olisimme halunneet ottaa vesibussin kohti Euromastia ja suurta puistoa, mutta me emme löytäneet karttojen lupaamaa vesibussipysäkkiä. Sen sijaan päätimme ottaa vesitaksin. Minä voin jo hieman pahoin keinuvassa vesitaksikeskuksessa, joten olin hieman epävarma. Onneksi kaverini saivat minut vakuutettua tästä ideasta! Vesitaksilla huristelu oli aivan älyttömän hauskaa! Enkä voinut pahoin lainkaan.

Euromast on myös suositeltava kokemus. Maisemat ylhäältä olivat henkeäsalpaavia. Näimme helposti Haagiin asti. Yläilmoista helposti huomaa, miten tavattoman littana Hollanti on. Itävaltalaiskaverimme mainitsikin, että Rotterdamin korkein kohta on kaksi metriä meren pinnan yläpuolella. Nautimme yläilmoissa iltapäiväkahvit ja –teet sekä palat kakkua. Paikka vaikutti hienolta, tee oli hyvää sekä kakkupalat myös, mutta hinnat eivät onneksi olleet yhtä korkealla kuin voisi olettaa.

Lähdimme kiertelemään viereiseen puistoon. Kaikkialla oli ihanan vehreää ja rauhallista. Kävimme myös katsastamassa museoiden vieressä olevan puiston täynnä mielenkiintoisia veistoksia ja kukka-asetelmia. Sekä pienet rappuset veteen, joko ankoille, sammakoille tai kanaaliin pudonneille lapsille. Kun lopulta menimme Witte de Withstraatille, olimme käyneet katsomassa kaikki kymmenen ”must see nähtävyyttä”, jotka oli mainittu meille rautatieasemalla  annetussa lappusessa. Olimme puolivahingossa tehneet täydellisen reitin. Ennen rautatieasemalle menoa törmäsimme Rotterdamin kuuluisaan Santa Claussiin. Tästä en selittämättömästä syystä ottanut kuvaa, vaikka totta kai teos on upea, koskettava ja hauras.

Takaisin Leuvenissa olimme vasta kymmenen jälkeen illalla. Vahvimmat meistä jatkoivat iltaansa Leuvenin yössä, mutta minä menin täysin onnellisena kotiin lepäämään. Sillä eiväthän tämän viikon matkustukset suinkaan vielä ole ohi!

Leuven 14. The one where four girls conquer Prague

Keskiviikko-iltapäivänä pienen flunssanpoikasen kourissa oli aika jättää hetkeksi hyvästit Belgian maaperälle ja käydä katsomassa itäisempiä Euroopan seutuja. Lento Tšekkiin sujui nopeasti, mutta flunssan vuoksi laskeutuminen oli yhtä tuskaa. Mikään ei auttanut räjähtävään päänsärkyyn, ja vierustoverini katsoi minua hieman kummastuneena hampaat irvessä pitelin päätäni. Toisin kuin yksikään Finnairin lentoni, Brussels Airlinesin lento oli jopa ajoissa kentällä. Mitä tämä oikein on?! Eurooppalaista tehokkuutta?

Lentokentällä kohtasin vihdoin viimein suomalaiset ystäväni. Hullua ajatella, etten ollut nähnyt Essiä kahteen kuukauteen ja Jenniä ja Annaa vielä pidempään aikaan. Oli aivan ihanaa päästä puhumaan suomea ihanien oikkarikavereiden kanssa. Ostimme pitkän jonottamisen jälkeen liput Airport Expressiin, sillä hotellimme Exe Park Hotel oli aivan vastapäätä rautatieasemaa eli bussin pysähtymispaikkaa. Puolisentuntia kestäneen matkan aikana ehdimme vaihtaa kuulumisia ja – paremman sanan puutteessa – tutustua mieheen, joka vaikutti hyvin kiinnostuneelta kielestä, jota puhumme.

Hotellilla saimme eteemme lappuset, joihin meidän piti täyttää joitakin tietoja itsestämme. Meitä palvellut tyttö vaikutti olevan ensimmäistä päivää töissä, joten vaikka täytimme kaavakkeet ripeästi, saimme silti seistä puolisen tuntia odottamassa avaimiamme. Suomalaiset nimet ovat hankalia, mutta kyllä meiltä voi kysyä, jos jokin asia tuottaa vaikeuksia. Kun vihdoin pääsimme huoneisiimme, yllätyin positiivisesti. Huoneemme olivat tilavia ja nuhjuisuudesta huolimatta siistejä. Vaikka rautatieasemaa saattoi ihailla huoneestamme, meidän toisen kerroksen huoneemme oli hiljainen, eikä melu ulkoa häirinnyt untani. Kuorsaava naapuri on sitten toinen juttu.

Torstaina aamu valkeni pilvisenä. Sadetta ei ollut luvassa, joten uhkarohkeimmat meistä jättivät sateenvarjot hotellille. ”Matkanjohtajamme” Jenni oli kuullut hyvää Kings Court Hotellin aamiaisbuffetista, joten suuntasimme kohti kauppakeskus Palladiumia vastapäätä sijaitsevaa hotellia. Kun saavuimme paikalle, meidät otettiin todella lämpimästi vastaan. Sisätilat oli varattu hotellin asiakkaille, mutta ulkona lämpölamppujen hohteessa oli aivan yhtä miellyttävää istua ja tarkenimme vallan mainiosti ilman takkia. Aamiainen maksoi suunnilleen vain 15 euroa. Voin täysin vahvistaa, että se oli joka sentin arvoinen. Voisin kirjoittaa aivan oman postauksen Kings Courtin aamiaistarjoiluista. Jokaisen Prahaan eksyvän pitäisi käydä kokemassa tämä aamiaisbuffet. Paitsi ruoat niin myös palvelu oli erinomaista (minulle jopa tuotiin soijalatte ilman lisäveloitusta!). Valikoima ruokien suhteen oli suunnaton. Koska tiesin, että minä en mitenkään voisi maistaa kaikkea mitä halusin, jouduin rajaamaan valintojani paljon suppeampaan. Päädyin siis ottamaan herkullisen croissantin, pannukakun, suklaadonitsin, oreo-keksin, jougurttia sekä tuoreita hedelmiä. Valikoimaan olisi vielä kuulunut paljon erilaisia lämpimiä ruokia täytetyistä sienistä pekoniin. Leipiä oli vaikka mitä sorttia ja jälkiruokiakin jos jonkinlaista. Ihastusta seurueessamme herätti myös mahdollisuus syödä jäätelöä (tai pehmistä) sekä sushia aamiaisen yhteydessä.

Hyvin täyttävän aamiaisen jälkeen käväisimme allekirjoittaneen pyynnöstä viereisessä kauppakeskuksessa ja siellä Sephorassa. Pikavisiitin jälkeen oli aika jatkaa turistihommia. Kävimme ihailemassa Prahan astronomista kelloa, kiipesimme ylös torniin ja otimme kuvia yläilmoista. Alhaalla odotimme muiden turistien kanssa kellon lyövän tasan kaksitoista, sillä sen piti olla jotain näkemisen arvoista.  Näin jälkeenpäin sanoisin, että tasatunnin lyönti kannattaa katsoa, jos sattuu muutenkin olemaan paikalla, mutta sitä ei kannata jäädä erikseen odottelemaan. Kiertelimme hetken aikaa aukion ympäristössä katsellen erilaisia pääsiäiskojuja. Joka puolella oli niin paljon pientä kivaa nähtävää!

Suunnistimme sen jälkeen ilman karttaa Kaarlensillalle. Paikalla oli meidän lisäksi runsain mitoin turisteja, mutta selkeästi pahin turistikausi ei ollut käsillä. Ylitettyämme sillan löysimme sattumalta lukkoja täynnä olevan toisen sillan. Kävimme pienellä sivupolulla katsomassa John Lennon-seinän. Valitettavasti seinä oli enemmän täynnä sotkuisia töherryksiä kuin netissä näkemiäni hienoja graffiti-taideteoksia, mutta varmasti joku on jo käynyt korjaamassa asian.  Seinä vaikutti siltä, että se saa uutta maalikerrosta päälleen jollei nyt päivittäin niin ainakin viikoittain.

Urheilullisina nuorina naisina lähdimme kapuamaan ylös kohti kukkuloita. Etappinamme oli Hradčany -linna-alue, joka on vanhinta Prahan asuttua seutua. Meitä ei kuitenkaan kiinnostanut eniten itse linna, vaan sivistyneinä lakiopiskelijoina Pyhän Vituksen tuomiokirkko oli jo ennen matkaamme saanut uteliaisuutemme heräämään. Pyhä Vitus on muun muassa tanssijoiden ja näyttelijöiden suojelupyhimys, mutta hän tarjoaa suojelua myös salamaniskuilta sekä nukkumiselta pommiin. Käytännöllinen kaveri ja mainio nimi, siis. Kirkko oli kaiken kaikkiaan vaikuttava, vaikka kuten yksi seurueesta sanoi, se on aika tavalla samanlainen kuin muutkin katoliset kirkot. Kun on nähnyt yhden, on nähnyt kaikki. Ainakin melkein. Kävimme myös itse linnassa, toisessa pienemmässä kirkossa sekä Golden Lanella, jossa on paljon suloisia kirkkaanväirisiä pieniä taloja. Ikäväksemme tuuli oli hyvin navakka ja minä ainakin olin kylmissäni koko ajan (isä ja Valdo voivat olla hiljaa aiheesta ”milloin Sofialla EI ole kylmä”).

Lähdimme lämmittelemään kukkulan lähellä olevaan Vegan’s Restauranttiin. Nautimme kaikki saman salaatin, sillä raskaan aamupalan jälkeen meidän ei tehnyt mieli mitään sen tuhdimpaa. Palvelu oli ripeää ja ruoka hyvää, tosin ehkä määrään nähden hintavaa. Luultavasti jokin muu kuin avokadosalaatti olisi antanut paikalle mahdollisuuden vakuuttaa ruokailijat vegaanisen ruoan erinomaisuudella. Paikka oli kaikesta huolimatta todella sympaattinen, joten tätäkin paikkaa voin hyvin suositella Prahaan matkustaville.

Sää vaikutti paremmalta palattuamme takaisin ulkoilmaan. Päätimme seuraavaksi lähteä tarkastamaan Petřín näköalatornia. Vaikka Bryssel on mäkistä seutua ja olin juuri joutunut siellä ravaamaan ylös alas jos jonkinmoista kukkulaa, Praha on omalla tasollaan. Minua ei yhtään haitannut harppoa kohti Petřín kukkulaa, joka on kuulemma Prahan kukkuloista korkein. Kun pääsimme kukkulan laelle, ei työmme päättynyt siihen. Näköalatorniin olisi ollut hissi, mutta jumppapirkkoina me päätimme kivuta torniin ilman apuvälineitä. Ulkoasullisesti torni muistuttaa Eiffel-tornia – hyvin pientä Eiffel-tornia. Silti jo puolessa välissä mietimme eikö kiipeäminen ikinä lopu! Ylhäältä avautuvat maisemat olivat kyllä kaiken kiipeämisen arvoisia.

Me olisimme halunneet laskeutua alas kukkulalta raidehissillä, mutta totta kai meidän tuurillamme se oli kiinni vielä torstaina. Sokkeloisesti puikkelehtien me tulimme alas omia reittejämme. Meitä lähti seuraamaan kaksi muuta suomalaista, sillä eihän edes Prahassa voi päästä juuriaan karkuun. Otimme paljon kuvia kauniista luonnosta, sillä huhtikuun alussa puut olivat täynnä lehtiä, maa pullollaan kukkia ja jostain syystä ilmassa leijui ruohosipulin vieno tuoksu.

Alhaalle päästyämme ylitimme jälleen joen. Jenni oli kuullut paikasta nimeltä Choco Cafe, josta sai kuulemma hyvää kaakaota. Voisi luulla, että Belgiassa asuvana suklaa ja kaakao tulisivat hiljalleen ulos korvista. Toisin kuin vohveleihin suklaaseen en voi kyllästyä. Minun ottamani kaakao oli ihanaa ja paksua, aivan kuin pelkkää sulaa suklaata. Se myös lämmitti mukavasti ulkona vietetyn ajan jälkeen. Kaakaoiden jälkeen kiertelimme kaupungissa jonkin aikaa, yritimme epätoivoisesti löytää illallispaikkaa ja kävimme yksillä drinkeillä savunkatkuisessa teini-drinkki-baarissa.

Nämä tytöt <3

Tiivistetysti, ensimmäinen kokonainen päivä Prahassa oli suuri menestys. Kävelimme yli kaksikymmentä kilometriä, sää oli ajoittaisesta kylmyydestä huolimatta mainio ja mikä tärkeintä, saimme paljon kauniita kuvia julkaistavaksi instagramissa.

Leuven 13. The one where I can’t spell Antwerp

Onko se Antwerp? Onko se Antwerpen? Onko se Anvers? No onhan se! Sen jälkeen kun itävaltalainen ystäväni sanoi, että minä pitäisin Antwerpenista, on minun tehnyt mieli käydä kokemassa paikka itse – vaikka sen nimi tuntuu olevan joka kielellä eri. 1,2 miljoonan hengen kaupungissa (siitäs sait Bryssel, Antwerpenin asukasluvun sain selvitettyä) huhutaan olevan Belgian parhaimmat shoppailumahdollisuudet, mikä yllätti minut kokonaan. Shoppailun lisäksi Antwerpen on tunnettu timanteistaan, mutta tähän puoleen en ole sen tarkemmin tutustunut.

Rautatieasema

Matkustin Antwerpeniin äitini kanssa maanantaisena aamuna. Olin heti saapuessamme vakuuttunut, että Antwerpen vie sydämeni. Rautatieaseman rakennus oli suorastaan henkeäsalpaavan upea. Mielenkiintoista oli, että portaat olivat kaikki suljettuja ja niiden sijaan käytössä olivat vain rullaportaat. Tämä passasi kävelystä kärsivälle äidilleni (lukijat voivat kyseenalaistaa miksi edes raahaan äitiäni paikkoihin, joissa on pakko kävellä. Syy on ymmärrettävä, olen oikeasti demoni). Rautatielaiturit olivat kolmessa eri kerroksessa, mikä oli vakuuttavan näköistä. Meille oli etukäteen luvattu, että ostoskadut alkavat suoraa rautatieasemalta. Valitsimme siis lupaavimmalta vaikuttavan ja taivalsimme kohti, no, jotakin.

Rakennukset olivat jälleen kerran kauniita ja vanhoja. Erilaisia liikkeitä oli joka nurkalla. Me olimme jo käyneet useimmissa ketjuliikkeistä Brysselissä, joten jätimme ne välistä. Toden totta Antwerpen on shoppailijan taivas. Kun vihdoin pääsimme sivukujille kurkkimaan, mitä kaikkea kaupungilla on tarjota, olimme taivaltaneet jo ainakin puolitoista kilometriä, mikä ei tehnyt hyvää shoppailijakumppanini jalalle. Löysimme Iittalan myymälän sekä Suomeen tietääkseni jo rantautuneen & Other Storiesin (jonka hintataso on edelleen kipukynnykseni väärällä puolella).

Lähdimme siis palaamaan kohti rautatieasemaa samalla lounaspaikkaa muutaman tunnin kiertelyn jälkeen. Löysimme mukavan lounaspaikan, josta sai ruokaa myös mukaan. Kasvisvaihtoehdot oli merkitty selkeästi esille. Kaipaisin samanlaisia edullisia deli-paikkoja Helsinkiin. Nytkin kahden hengen ateriointi juomineen maksoi yhteensä 13 euroa. Kahden jälkeen olimme jo junassa ihailemassa ohi kiitävää belgialaista maaseutua.

Eläintarha jäi tällä erää kokematta. Tämä totta kai tarkoittaa vain sitä, että minun on lähdettävä Antwerpeniin käymään uudestaan. Ties mitä pieniä aarreaittoja sieltä vielä paljastuu!

Leuven 12. The one where I have problems with Brussels

Tämä kirjoitus on ollut pitkään suunnitteilla. Olen tehnyt muutamia vierailuja Brysseliin vaihtokevääni aikana. Lyhimmillään olen viihtynyt Brysselissä kerralla pari tuntia ja pisimmillään olen viettänyt siellä aikaa muutaman päivän. On siis aika kirjoittaa, miksi olen pitänyt kaikista vierailemistani Belgian kaupungeista vähiten Brysselistä.

Kaikki tietävät, että minä todella pidän isoista kaupungeista. Hongkongilla on ikuisesti paikka sydämessäni. Pariisista en lakkaa puhumasta, vaikka olen vieraillut siellä vain kahdesti ja molemmilla kerroilla olen käynyt läpi samat nähtävyydet, kovassa kiireessä. Roomasta minulla on vähän ristiriitaiset tunteet. Mutta Bryssel. Miksi en pidä Brysselistä? Ensimmäisellä vierailullani maaliskuussa aamupäivällä sää oli ollut mitä mainioin. Olimme kärsineet pitkästä sadeputkesta ja auringonsäteiden osuessa pitkästä aikaa Leuveniin en olisi voinut olla tyytyväisempi. Päälle siis hame ja kevyt kauluspaita eikä mikään voi mennä enää pieleen! Väärin. Totta kai. Brysselissä sataa suunnilleen 200 päivää vuodesta. Kun saavuin ystävieni kanssa Brysseliin, aamuinen aurinko oli saanut väistyä. Tilalla oli Belgiassa tutuksi tullut kylmä viima ja sade, kuinkas muuten. Lukija voisi väittää, että on epäreilua syyttää Brysseliä huonosta säästä, varsinkin kun sää kaikkialla Belgiassa on aina huono. Minua on turha vakuuttaa rationaalisilla kommenteilla. Brysselin huono sää on ehdottomasti Brysselin vika.

Vintage Market

Ensimmäisellä visiitillä olin tuttuun tapaani hyvin kylmissäni koko ajan. Lämpöä toivat surkea kahvila llähellä Grote Marktia, sen vieressä oleva sarjakuvakauppa, lelukauppa, aarteita pullollaan oleva Vintage Market sekä tietysti EU, Parlamentariumin muodossa. Viimeisimmässä ehdimme viettää aikaa ehkä puolisen tuntia, mutta sain siitä silti riittävästi irti.

Kun toisen kerran vierailin Brysselissä, seuranani oli vaihtarikavereiden sijaan isäni ja toinen veljistäni. Maaliskuun puolivälissä sää oli ehkä hieman parempi – ei tarvetta sateenvarjolle, mutta olin pahasti univelkainen (toinen toistuva teema Bryssel-vierailuissani…) ja tästä syystä en ehkä niin hyvää seuraa.  Tällä vierailulla draaman astetta nosti myös se, että internetini lopetti toimintansa jo hieman ennen kuin saavuin Brysseliin. En tiennyt tästä ennen kuin huomasin, että viestini eivät menneet eteenpäin, Google Maps ei toiminut ja en saanut googletettua Brysselin asukaslukua (ihan vain varmuuden vuoksi. Milloin tahansa joku voi tulla kysymään sitä keskellä katua!). Tahtoisin tästä esittää erityisen kiitoksen ensinnäkin omalle havainnointikyvylleni sekä toiseksi Coenille, hänen huonosti toimivalle puhelimelle sekä Pizza Hutille. Minulla ei nimittäin ollut mitään tietoa isäni ja veljeni hotellin sijainnista. Tai osoitteesta for that matter. Minä kuitenkin muistin nähneeni hotellin surkean kahvilan ovelta edellisellä vierailullani. Tiesin, että surkea kahvila oli lähellä Grote Marktia. Mikä ei ollut tiedossani oli se, miten Grote Marktille päästään. Tässä avukseni tuli opastekyltit. Lähes kaikkialla Belgiassa opastukset ovat vajavaiset tai olemattomat, mutta tällä kertaa sain yllättyä positiivisesti. Löysin perille aukiolle ja ilman sen suurempia eksymisiä myös hotellin luo. Ongelma numero kaksi oli saada tieto saapumisestani minua odottavalle kaksikolle. Tässä avukseni tuli Coen. Hän oli kärsinyt samankaltaisesta ongelmasta – netittömästä puhelimesta – kun edellisen kerran olimme vierailleet Brysselissä. Hän oli maininnut käyttäneensä Pizza Hutin ilmaista wifiä ja halleluja, hotellin vieressä oli kuin olikin Pizza Hut. Yhteys perheeseen saatiin ja matka kohti aamupalaa alkoi.

Menimme nauttimaan aamiaistamme Peck 47 –nimiseen kahvilaan. Minä otin acai bowlin ja soijalaten kun taas seurueeni päätyi eggs benedicteihin ja cappuchinoihin. Palvelu oli aika hidasta, mutta ruoka hyvää ja yllättävän täyttävää. Hipsteri-kahvilaksi paikan sijainti on erittäin keskeinen, lähellä pahimpia turistinähtävyyksiä. Perjantai-aamuna saimme ongelmitta istumapaikan, mutta meidän jälkeemme saapuvilla oli hieman odottelemista.

Ensimmäiseksi lähdimme taivaltamaan kohti EU-aluetta. Parlamentariumissa otimme yhteiskuvan (olkaa hyvä vain, for your viewing pleasure). Olin yllättynyt että kuvan ottaminen onnistui, sillä ryhmäkuva edelliseltä vierailultani ei ollut suostunut lähtemään useista yrityksistä huolimatta. Tällä kertaa kiersimme Parlamentariumin huolella. En ole ihan varma, kenelle Parlamentarium on tarkoitettu. On kuin sen tekijät olisivat todella halunneet tehdä siitä oppimiskeskuksen nuorille ja lapsille, mutta koska EU on vain niin tylsä, mainio tavoite ei ole onnistunut. Aikuiselle kaikki tieto oli jo itsestään selvää (okei, aikuiselle, joka on lukenut EU-oikeutta intensiivisesti viimeiset kaksi kuukautta) mutta lapselle tai nuorelle monet asioista olivat melko puuduttavasti selitetty. Eniten iloa sain, kuten jo aikaisemmalla kerralla, pyöreästä salista, jossa näytettiin video EU:n parlamentin toiminnasta. Kuva heijastui kaikille seinille ja ääni kulki esiintyjien mukana. Brexitin ollessa oven takana mietin, korvataanko video uudella videolla – nykyiset esiintyjät kun ovat selväsanaisia brittejä. Suosikkihetkeni vierailultani oli, kun löysin kierroksen lopuksi wifin ja pääsin lukemaan 148 viestiä, jotka olin saanut internetini ollessa poikki. Uskon totta kai, että tämä oli myös isäni ja veljeni suosikkihetki, vihdoin viimein olin hiljaa.

Much wow. So cool.

Bryssel-vierailuun kuuluu totta kai Manneken pis patsaan näkeminen. Siinä missä Mona Lisan kohtaaminen Louvressa on monelle pettymys niin tämän pikkiriikkisen patsaan näjeminen herätti minussa aivan samanlaisia tunteita. Miksi se on niin kuuluisa? Miksi sen ympärillä parveilee niin paljon turisteja? Ja miksi joka kerta kun näen patsaan sillä on vaatteet päällä? Kuka käy pukemassa sen? Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Voisin luonnollisesti selvittää asian samalla tapaa kuin pyrin selvittämään Brysselin asukasluvun. Sitä myönnytystä en pienelle patsaalle kuitenkaan suo. Ignorance is bliss.

Maisema Waffle Factorystä

Patsaan tuijottelun jälkeen oli vohvelien vuoro. Monet olivat Internetissä hehkuttaneet Waffle Factoryn vohveleita, joten näiden kuuluisien vohvelien perässä taivalsimme muutaman askeleen kohti Grote Marktia. Minä otin ensin brysselin vohvelin nutellalla, mutta sen koon huomatessani tein vaihtokaupat veljeni kanssa ja sain tilalle Liegeläisen vohvelin nutellalla. Minun vohvelini pohja oli palanut, mutta kun menin valittamaan asiasta, sain kuulla sen olevan vain sokeria ja kuuluvan siihen. Olin elämäni aikana syönyt tuota vohvelia ennen kaksi liegeläistä vohvelia ja kummankaan pohja ei ollut palanut. En siis suosittelisi Waffle Factoryä.

Tämän jälkeen minun piti löytää itselleni vaatteita sunnuntain Harry Potter cantusta varten. Olisin halunnut perheenjäseneni mukaan, mutta he päättivät lähteä hotellille. Kuulin myöhemmin, että he menivät jälkikäteen shoppailemaan ilman minua. Nuo petturit!

Cake for breakfast!

Kolmas todellinen vierailuni (en laske muutamaa nopeaa parin tunnin pistäytymistä oikeaksi vierailuksi) alkoi jälleen pahasti univelkaisena, kuten edellisestä kirjoituksestani selviää. Tunnin yöunista huolimatta olin huomattavasti vastaanottavaisempi Brysseliä kohtaan kuin edellisillä kerroilla. Sää oli paljon parempi ja kohtasin suoranaista auringonpaistetta. Tällä kertaa tarkoituksenani oli viipyä pidempään äitini kanssa, joten ensitöikseni jätin matkalaukkuni Hiltoniin, aivan vastapäätä Brussels Centralia. Kello oli jo kymmenen ja meillä oli nälkä, joten lähdimme laskeutumaan kohti keskustan shoppailualueita. Minun paikallistuntemukseni Brysselissä on hyvin rajoittunut, joten menimme aamupalalle Peck 47. Jonotuksen jälkeen tilasimme molemmat aamupalaksi kakkua, minä vegaanista banaanisuklaakakkua ja äitini juustokakkua. Kuka sanoo, ettei kakkua voisi syödä aamiaiseksi?

Ruokailun jälkeen alkoi shoppailu. Kiersimme Rue Neuven liikkeitä läpi muutaman tunnin ajan, ja mukaan tarttui vaikka mitä. Primark oli yhtä kaoottinen kuin aina, mutta ainakin sen kassat toimivat tehokkaasti. New Lookista löysin itselleni sadetakin. Vihdoinkin! Nyt ehkä selviän lopusta ajastani Belgiassa.

Fool me once, shame on you, fool me twice, shame on me. Vein kivuissaan olevan äiti-parkani vohveleille Waffle Houseen. Tiedän. Enkö oppinut jo kerrasta? Minä tahdoin tarjota hänelle vohveleita paikassa, jossa voi istua alas. Raahasin nilkuttavan ja kärsivä äitini siis maistamaan tätä legendaarista belgialaista herkkua. Jonotimme to-del-la pitkään. Jono ei edes ollut suunnaton, mutta vain yksi henkilö oli paistamassa vohveleita ja toinen oli puhelin kädessä puoli-piilossa kassan takana. Näimme myös kaksi muuta henkilökunnan jäsentä, jotka katosivat nopeasti ulos. Puolen tunnin odottelun jälkeen saimme vihdoin tehtyä tilauksemme. Meidän jälkeemme otettiin vastaan enää yksi tilaus kun kassapoika ilmoitti paikan menevän kiinni, ja että vain tilauksen tehneet saisivat vohvelinsa. Kuulemma tilauksia oli liikaa. Vaivoin estin silmien pyöräytyksen. Vohvelini ei tällä kertaa ollut aivan yhtä palanut, mutta ei se mitään erityistä vaikutusta tehnyt. Päinvastoin, vohvelikiintiöni keväältä taitaa olla nyt täynnä.

Illalla menimme vielä syömään Pasta Divinaan. Tätä paikkaa voin hyvällä omalla tunnolla suositella muillekin matkaajille. Palvelu oli todella ripeää, paikka oli siisti ja pasta herkullista. Hintatasokaan ei ollut paha. Ravintola oli lähinnä turistien suosiossa, mutta se ei välttämättä tee paikasta huonoa.

Seuraavana päivänä oli aika kokea Bryssel hieman eri vinkkelistä. Koska jalkapuoliäitini (ole hyvä äiti!) ei voinut kävellä juuri mihinkään, nappasimme allemme hop on –hop off –bussin. Kiersimme siis kaikki tärkeimmät nähtävyydet ulkoapäin. Olimme yläkerroksessa, joten sieltä ei pahemmin astuttu alas pysäkeillä. Yläilmoista katsottuna Bryssel vaikutti paljon siedettävämmältä kuin yleensä ja minä aloin melkein pitää paikasta! Ehkä minun Bryssel-ongelmani liittyy vain kolkkoon ja teolliseen EU-alueeseen ja turistirysiin. Ei. En ole valmis antamaan näin paljon myönnytyksiä Brysselille kerralla. Mutta avoimen vihamielisyyden sijaan aloin tuntea lähinnä pientä epämukavuutta, ja onhan sekin jo jotain. Kuten äidille sanoin, ehkä viihtyisin paremmin Ixellesin alueella.

Maisema huoneen ikkunasta

Koska yövyimme aivan rautatieaseman vieressä, saatoimme seurata aseistautuneita sotilaita päivittäin. Samalla tapaa kuin Pariisissa, aseistautuneet sotilaat eivät luo minulle turvallisuuden tunnetta vaan päinvastoin heidän läsnäolonsa muistuttaa minua jatkuvasta vaarasta. Brysselin iskusta on vasta vähän yli vuosi ja Antwerpenissä tapahtuneesta iskuyrityksestä vain muutamia viikkoja. Keskustelin aiheesta arubalaisen tytön ja saksalaisen pojan kanssa ennen International Public Lawn luentoa. Oli mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksiään asiasta. Arubalainen tyttö koki olonsa turvallisemmaksi, sillä he välittävät viestiä, että on turha edes yrittää iskua, armeija on valmiudessa. Saksalainen poika taas kertoi tuntevansa olonsa turvattomaksi, kun armeijalle sotketaan poliisille kuuluvaa valtaa.

Would you trust this woman? I wouldn't

Kaikesta huolimatta tahtoisin todeta kaikille Belgian-matkaa suunnitteleville, että Brugge ja Antwerpen ovat myös mainioita vaihtoehtoja Brysselin sijaan. Antwerpenistä en ole tänne juuri kirjoittanutkaan, mutta sen hetki tulee piakkoin. Verrattuna Brysseliin Antwerpenissä on ainakin paremmat ostosmahdollisuudet sekä eläintarha aivan rautatieaseman vieressä. Brugge sen sijaan on suloinen ja satumainen paikka, jossa on varmasti paljon nähtävää ja paljon vähemmän mäkistä maastoa. Mainittakoon kuitenkin, että Brugge on parhaimmillaan hyvällä säällä, sillä niin paljon sen kauneudesta on koettavissa ulkoilmassa.

Leuven 11. The one where there is a Gala

Siinä missä Suomessa tiedekunnilla on vuosijuhlia, jonne pukeudutaan iltapukuihin ja käydään laitattamassa hiukset, Leuvenissa – ja uskoakseni myös muualla Belgiassa – on lähes vastaava tapahtuma, Gala. Yhteneväisyyksiä vuosijuhlien kanssa on lähinnä se, että tiedekunnat järjestävät juhlan vuosittain. Eroavaisuuksia siis riittää: Galassa illallista ei tarjota, tilaisuus on vähemmän muodollinen ja mitä hämmentävintä, se järjestetään toisessa kaupungissa kuin yliopiston kotikaupungissa. Gala myös muistuttanee enemmän amerikkalaisista elokuvista tuttua Promia.

Luonnollisesti tahdoin päästä kokeilemaan tällaista perinnettä. Ongelmana oli enää valita, minkä tiedekunnan Galaan haluaisin mennä. VRG:n Gala olisi luonnollinen valinta, mutta erinäisten käänteiden jälkeen minä ja viisi kaveriani päädyimme VTK:n (eli insinöörien) Galaan. Tämä oli helppo päätös, sillä minun ei loppujen lopuksi tarvinnut tehdä mitään lippujen eteen, kun toinen hollantilaisista Galaan lähtijöistä hoiti lippujen hankinnat.

Suuren mekkostressin jälkeen tuli vihdoin perjantai ja Gala-päivä. Minulla oli aikamoinen aikatauluongelma, kun äitini saapui Belgiaan samana alkuiltana. Kiirehdin siis Brysselin Zaventemin lentokentälle, nappasin äidin mukaan, saatoin hotellille aivan Central-aseman viereen ja nopean kuulumisten vaihtamisen jälkeen olin jälleen junassa takaisin kohti Leuvenia. Olin takaisin Leuvenissa puoli yhdeksältä. Sen jälkeen oli aika selvittää, miten pääsisin Arenbergin linnan luo kello kymmeneksi. Viiden kilometrin matkan taittaminen jalan yhdeksän aikaan illalla ei ollut houkutteleva vaihtoehto. Bussilla Heverleehen matkaaminen saattaisi sujua hyvin, mutta takaisinpäin kulkeminen ei onnistuisi yhtä helposti. Juuri tällaisia hetkiä varten minulla on luotettava Princess. Koska kaikki muut aikoivat ottaa pyörän alleen, päädyin minäkin tähän vaihtoehtoon.

Suomessa minä en juuri pyöräile. Vielä vähemmän minä pyöräilen hame päällä. Ja entistä harvemmin minulla on korot jalassa, kun kiidän pyöräni selässä. Mekkovalintani osoittautui haastavaksi kengistä puhumattakaan. Toisaalta samaan aikaan yksi ystäväni polki iltapuku päällä. Hulluja nuo hollantilaiset! Onnistuin lyhyen matkani aikana tiputtamaan kenkäni kahdesti ja kaatamaan pyöräni kertaalleen tämän johdosta. Onneksi oli pimeää. Vain muutama kymmen ihminen näki. Sitä sanotaan, että kun kerran oppii ajamaan pyörällä niin sen taitaa koko loppuelämän. Minun kohdallani se ei taida olla totta.

Kuva tapahtumapaikasta. Ei tosin minun ottamani. Tai edes meidän Galasta. Olkaa hyvä vain.

Itse juhla, kuten aloituksesta lienee selvää, ei ollut Leuvenissa. Sen sijaan yli kymmenen bussilastillista VTK:n jäseniä (ja meitä muita) suuntasi kokkansa kohti Antwerpenia, noin tunnin matkan päähän Leuvenista. Meitä ei-hollantia-taitavia oli koko bussissa vain kolme, juhlien suomalaisedustus. Kaiken kaikkiaan juhlissa ei vaikuttanut olevan montaa muuta vaihto-opiskelijaa. Bussimatka meni hujauksessa ohi. Tietämättä mitä meitä odotti saavuimme Antwerpeniin Dock 3-nimiseen paikkaan yhdentoista pintaan illalla.

Kun pääsimme sisälle (ei jonotusta!) kohtasimme valtavat bileet. Paikasta löytyi kaksi tanssilattiaa, joista toinen koostui useista eri kerroksista. Molemmissa huoneissa oli esiintyjiä ja useita eri DJ:tä. Paikanpäällä oli mahdollisuus otattaa ryhmäkuvia, piirrätyttää itsestään pilakuvia sekä ottaa kuvia käyttäen photoboothia. Lisäksi näin napatanssijan ja oikean käärmeen ja illan aikana kruunattiin prom king ja queen. Koska en ollut odottanut mitään bileiltä – enhän minä tiennyt, mitä olisin voinut odottaa – olin täysin yllättynyt.

Teinipeiliselfie (ainoat kuvat, joita otin koko illan aikana, olivat peiliselfieitä. Paluu 18-vuotiaaksi?)

Ilta kului kuin hujauksessa. Me tanssittiin, draamailtiin, juoruiltiin ja otettiin peiliselfieitä ja photobooth-kuvia. Valitettavasti photobooth-kuvaa ei löytynyt tapahtumasivulta. Ehkä se oli, kuten yksi kavereistani ehdotti, liian hieno laitettavaksi nettiin latistamaan muiden fiiliksiä. Minä en ottanut juuri mitään kuvia koko illasta, mikä näin jälkikäteen harmittaa. Olin liian kiireinen hauskanpidon kanssa, että olisin älynnyt ikuistaa tapahtuman. En muista, milloin olisin tanssinut koroissa niin paljon (ehkäpä pitäisi kysyä partner in crimeltä Larkulta…) ja vieläpä tekemättä kuolemaa illan päätteeksi. Live-esiintyjät olivat todella taitavia, ja jokaisen nurkan takaa tuntui paljastuvan lisää koettavaa ja nähtävää. Tyttöjen mekot olivat toinen toistaan kauniimpia ja oli mukavaa, että kaikki olivat panostaneet iltaa varten. Olisin voinut jatkaa juhlimista vielä pitkään, mutta kello neljältä älysin, että minunhan pitäisi olla Brysselissä muutaman tunnin kuluttua. Muut päättivät lähteä kohti kotia minun kanssani. Meillä kävi tuuri, kun kaikki kuusi löysimme vierekkäiset istumapaikat bussista.

Bussimatkasta en muista mitään, koska, no, nukuin koko reissun. En voi väittää, että olin kauhean innoissani aamuviiden herätyksen jälkeen nousemaan jälleen pyörän selkään. Onneksi en yksin joutunut suunnistamaan pois pimeästä Heverleestä. Ilman kavereitani olisin varmaan vieläkin siellä. Suomalaisvahvistuksesta kaksi suuntasivat eri reittiä kotiin, ja kolme muuta päättivät mennä teelle toisen hollantilaiskaverin luokse. Tai jatkoille. Tai molempia. Minä kiidin sen sijaan kohti Waterviewtä aivan liian tietoisena siitä, että olin ollut jo hereillä 24 tuntia ja minulla oli aikaa nukkua enää muutama hassu tunti.

Kiteytettynä suosittelen kaikille mahdollisuuden saaville Galaan menemistä. Oli hauska käydä juhlimassa belgialaisten opiskelijoiden kanssa vaihtareiden sijaan. Gala oli aivan mahtava ja olen tyytyväinen, että kävin kokemassa sen – vaikka yöunet jäivät todella vähiin. Suosittelisin siis varaamaan seuraavan päivän vapaaksi.