Leuven 24. The one where I actually go to the seaside (Not clickbait!)

Muistatteko rakkaat lukijat edellisen yritykseni päästä merenrannalle? Oli kaunis kevätpäivä maaliskuussa, mutta kuten saattoi arvella, Belgian Rails ei pettänyt odotuksia ja jumahdinkin Bruggeen. Edellisessä postauksessani Antwerpenista ilmaisin jälleen, kuinka minä ja Belgian junat emme tule toimeen. Siksi kahden tunnin päähän matkaaminen junassa kuumana kesäpäivänä oli riski. Olin kuitenkin varovaisen toiveikas, josko tällä kertaa...

Lauantai-aamu valkeni kuumana ja kirkkaana. Minä kipaisin Colruytin avauduttua nopeasti hakemaan ruokaa, sillä tiesin, etten palaisi Leuveniin ennen iltaa, sunnuntaina kaupat olisivat kiinni ja minulla ei ollut jääkaapissa muuta kuin mantelimaitoa ja maapähkinävoita. Kaupasta päästyäni ennätysajassa riensin seuraavaksi salille. Tämä oli uhkarohkea suunnitelma, sillä kuntosali avautui viikonlopun kunniaksi vasta yhdeksältä ja jo 10.30 minun täytyisi olla juna-asemalla suihkunraikkaana, pakanneena ja valmiina lähtöön.

Minä en ole ollut oikeasti rannalla varmaan vuosikymmeneen. Olen ehkä käynyt uimassa kesämökillä ja kävellyt toki hietsun poikki muutamaan otteeseen, mutta en ole mennyt viettämään aikaa rannalle sitten esiteini-iän. Syynä saattaa olla se, että olin aika lihava lapsi (ja teini) ja sitten aikuisena päätin kokeilla anoreksian ihmeellistä maailmaa. Nyt oli kuitenkin aika lähteä paistattelemaan auringossa – asia, jota en olisi maaliskuussa ikinä uskonut sanovani Belgiasta. Ikäväkseni sain huomata, että kun ei ole käynyt rannalla kymmeneen vuoteen, ei myöskään omista rannalle sopivia vaatteita. Bikinit sentään olin ymmärtänyt ostaa jo aiemmin. Aikatauluongelmien vuoksi lyhyeksi jääneen vaatekriisin jälkeen hyppäsin Princessini selkään ja poljin kiireen vilkkaa kohti asemaa.

Muutama muukin oli tullut siihen tulokseen, että viikon kuumimpana päivänä olisi ihan kiva lähteä katsomaan, millaista rannikolla on. Belgian Rails oli tehnyt yhden fiksun päätöksen (kai heidänkin on pakko joskus onnistua), joten junia kohti rannikkoa lähti enemmän kuin yleensä. Silti meidän kahdeksan hengen porukalla oli vaikeuksia löytää lähekkäisiä istumapaikkoja. Suomalaisvahvistuksemme ryhmässä oli korkea, sillä puolet retkemme osallistujista oli kotoisin tuosta pohjoisen helmestä. Me istuimme vaunuun, jossa oli joukko nuoria ulkomaalaisia kitaran ja ukulelen kanssa. He viihdyttivät vaunua soittamalla musiikkia lähes koko kahden tunnin ajan. Suomessa kuvittelisin tällaista käytöstä paheksuttavan, mutta meidän vaunussa ihmiset lauloivat mukana, taputtivat ja vielä kuvasivat esityksiä. Aivan kuin valokatkaisija auringonpaisteen ja lämpöaallon tuleminen Belgiaan on tehnyt kaikista paljon hyväntuulisempia.

Saavuimme Oostendeen puolenpäivän jälkeen. Vaikka minulla oli alaston olo croptopissani ja shortseissani, olin samaan aikaan todella kuumissani. Onneksi Oostendessä puhalsi mukava merituuli.  Ensitöiksemme lähdimme – hitaasti kierrellen – kohti Delhaizea hakemaan lisää juotavaa ja syötävää. Minä olin jo juonut puolet mukaan ottamistani vesivarannoista ja nälkä alkoi hiljalleen hiipiä aamupalan jäätyä melko kevyeksi. Shoppailureissumme jälkeen kipitimme pitkin kuhisevaa ostoskatua kohti rannikkoa. Itävaltalainen ystävämme oli käynyt Oostendessä jo pääsiäislomalla, joten hän toimi oppaanamme ja johdatti meitä kohti rantaa.

Juuri kun edessämme avautui maisema, jota ei voisi millään tasolla pitää Belgialle tyypillisenä, jotakin Belgialle hyvin tyypillistä tapahtui. Ensimmäinen pisara taisi osua Saraan. Me totta kai päätimme välittömästi, ettei se mikään pisara ollut. Jatkoimme valheessa elämistä, vaikka me kaikki huomasimme taivaalla olevan muutakin kuin auringonpaistetta. Itsepäisesti lähdimme etsimään paikkaa satojen (ellei jopa tuhansien) muiden auringonpalvojien keskuudesta. Istuimme alas. Aivan kuin Belgian sää olisi huomannut tämän, sillä kun otimme eväät esille, alkoi sataa eikä enää tihuttaa. Tämä oli totta kai juuri meidän tuuria. Kukaan meistä ei tietenkään ollut ottanut sateenvarjoa mukaan, koska haloo, oli luvattu 30 astetta ja aurinkoa. Sen ainoan kerran kun poistun Waterviewstä ilman sateenvarjoa… No, onneksemme kuuro oli ohitse melko nopeasti, ja kesähän kuivaa sen minkä kasteleekin.

Pian aurinko porotti täydellä teholla. Minä yritin intensiivisesti käyttää aurinkorasvaa, sillä olin onnistunut edellisenä päivänä polttamaan olkapääni – ulkona opiskelu ei sittenkään ole terveellistä. Osa meistä kävi uimassa meressä, mutta minä rohkenin vain kastelemaan jalkani.  Täytyy kyllä sanoa, että vesi oli paljon lämpimämpää kuin mitä odotin. Suurimman osan ajasta vietin turvallisesti pehmeääkin pehmeämmän hiekkarannan puolella. Kunnon oikkarina olin ottanut iPadini mukaan, ja oin ladannut sinne International Policing and Jurisdictionin muistiinpanot. Ikäväkseni minun oli todettava, että kirkkaassa auringonpaisteessa en nähnyt juuri mitään. Tämä ei tietenkään estänyt minua yrittämästä, ja silmiäni siristäen tein vajavaisia muistiinpanoja ja värikoodasin Interpolin kompetenssin poikkeuksia.

Aika kului yllättävän nopeasti. Iltapäivän edetessä tuuli navakoitui, ja lopulta minä hytisin jo kylmästä muuten niin aurinkoisessa säässä. Ranta alkoi pikkuhiljaa tyhjentyä perheistä, jotka olivat saapuneet varmaan ensimmäisten auringonsäteiden osuessa hiekkaan. Osa meidän porukastamme kävi hakemassa jostain läheisestä kaupasta olutta, ja minä sain maistaa Espanjan sivistyneintä juomaa, rosé-viiniä ”on the go”. Silti, parempaa kuin Jupiler.

Nämä tyypit <3

Mekin aloimme tehdä lähtöä. Meillä tytöillä alkoi olla todella kylmä eivätkä porukan jätkätkään enää varsinaisesti nauttineet säästä. Rautatieasemalla kohtasimme – yllätys yllätys – valtavan ihmismäärän matkalla samaan suuntaan kuin mekin. Kun juna saapui laiturille, tajusimme ettei meillä ollut toivoakaan saada edes yhtä istumapaikkaa saatikka sitten kahdeksaa. Huimaava määrä ihmisiä vyöryi kohti junan ovia päästämättä edes poisjääviä ensin ulos. Me jäimme junavaunun aulatilaan istuskelemaan. Ei ehkä se, mitä pitkän päivän päätteeksi halusimme, mutta saimmepa ainakin istua lähekkäin (tosin ehkä likemmin kuin ideaalitilanteessa). Minulla oli hiukset täynnä hiekkaa, iho tahmeana kaikesta aurinkorasvasta ja olkapäät edelleen huutavan punaisina edellispäivän jäljiltä. Silti olin todella tyytyväinen, että olin päättänyt lähteä meren rannalle kesken luku-urakan. Tulen varmemmin muistamaan päivän, jolloin menin kavereiden kanssa rannalle kuin kaikki nämä päivät, jotka kulutan sisätiloissa lukemalla Saksan lapsilisistä ja Luxemburgin opintotuesta.