Leuven 33. The one where I write to my Erasmus-friends

Yeah so all the pictures are very random, not in any order whatsoever or even connected to each other (apart from a few exceptions). Sorry not sorry!

Taking a bit of a break from all the boring Finnish-written stuff and switching it up with a lil bit of English (sorry Dad). As everybody knows, my capabilities of expressing myself in English is, well, limited even in the best case scenario. When I have to write instead of talking I make less sense than an Erasmus student at Oude Markt around 5am. Anyway, the point of this post isn’t to complain how I still don’t know how to do this English-thing. No, I am addressing this to my dear international-friends.

When I decided to leave the security of cold and windy Finland my main goals were to jump out of my comfort zone, learn to live in a new country and hopefully travel a bit while doing so. I was also excited to study in a whole new environment with different teaching methods (seriously, I sound so cool, I know). What I didn’t really think about when leaving was that I could be able to make so many amazing friends in such a short period of time. It hasn’t been all the travelling and studying that has made my Erasmus-months so unbelievably remarkable, it has been the people. I have really enjoyed the fact that I have had friends from law school in Leuven with whom I could complain about the enormous amounts of readings we had to do. At the same time I am thrilled to have wonderful friends from other faculties who don’t care at all how many pages I have had to read about common goods or European Works Councils. It has truly reminded me that there is life outside law school and that I exist in that world. I have to sometimes put my books down and see what’s the weather like outside. This is something I hope to take away from these 5 months and remember still after many years.

All the people I have met here have been great and incredible. It is hard for me to grasp how all of these amazing students happened to end up in the same small town as I did. There are still some people to whom I would like to give special thanks for making my short stay in Leuven so much better than I expected.

First and foremost I would like to thank Simone, who originally brought us all together. Without her asking us to come for dinner at her place on the first week of Leuven-life who knows what kind of weirdos I would have ended up with (I prefer the weirdos I got)! Also Simone has always been there to listen and to have all the much-needed girly chats. I envy her capability to organize things efficiently and I can’t wait to go and visit her next year.

Next I would like to thank my other Dutch friend, Joost, who has helped me to find great sushi places and whose doors seem always to be open for friends who would like to enjoy a chill evening. He also has pushed us all to study more, which is definitely something I have needed. And of course I am thankful for showing us that amazing dance which is at least as great Keinutaan.  

And talking about the Dutch and Keinutaan, I would like to also thank Coen who always seems to know how to cheer up his friends. I think from now on to the foreseeable future every time I hear Keinutaan it will remind me of Coen (in Paris, at a metro station to be exact) – and I don’t think I am the only one. I don’t understand how anyone can seem to be on such a good mood all the time. For a naturally sulky Finn like me it has been great to learn to look at the bright side of things more often.

Then I’d like to give thanks to the mandatory German addition of the friend group, Johannes. I would like to thank him for dragging me out for just one drink even when I originally didn’t feel like it. I would have made far fewer great memories had that not have happened! In addition I would also like to thank Johannes for always providing the worst jokes that definitely don’t work translated into English and, according to some, not even in their original language. And that kind of jokes are, of course, the best ones there are.

And while we are on the topic of drinking, I want to thank Alex for introducing me one of the greatest drinks there is – Skinny Bitches – which was luckily brought to my attention when all the partying was slowly but surely ending. I would also like to thank Alex for all the terrible inside jokes we’ve had together, from succubus (which I still detest) to the philosophical pondering of woods and forests. And also I am thankful that he has only once dropped me on the dance floor. Statistically speaking that is not too bad.

Strangely enough few of the first people I met in Leuven were Finns. I am happy to say that I have had the chance to hang out with them from the first day onwards. I would like to thank Leevi for sticking with us to all the parties even if the dancing-scheme wasn’t quite up his stream. I don’t think we would have had even half the fun without him. Also Leevi’s determination and ability to keep a good balance between sports and, lets say, more typical Leuven-hobbies of Oude Markt are rather admirable.

I would of course like to thank Jenni as well. I don’t think anybody’s enthusiasm is as contagious as hers. Thanks to her I got into zumba, I have danced all night until my feet hurt and together we’ve got to explain some of the peculiarities Finland has to offer. Of course both Leevi and Jenni have helped me with the little homesickness that sometimes creeps up even on the best of us. Also thanks to them I have learned so much about things not related to my field of studies which as been really interesting. 

These are just the people I wanted to mention by name. Naturally I still have to give a shout out to my buddy who in the beginning helped me so much and who I owe my thanks for meeting Jenni and Leevi in the first place. There are of course others, like the friend with whom I could easily communicate simply by using pictures of dogs, the friend who shares my love of books, the friend who introduced me to Le Pain Quotidien (although now I am way more broke than I would have otherwise been, so I guess you win some and you lose some), the friends whose company has helped me get through the most boring lectures, the friends who have accompanied me to aerobics and zumba, the friend without whom a brunch wouldn’t be perfect, the friend who let me know that there is still sports during exam period – so I had no excuses being so lazy all the time, the friends who were up for ice cream every time I asked, the friends with whom I have had the chance to travel around Belgium and even Europe. 

It is a sad thing to leave all that behind. But words cannot describe how happy I am to know so many interesting and amazing people all around Europe, even all around the world. So this is not a goodbye, it's a "see you soon!"

Leuven 32. The one where Leuven Leftovers take over Germany

Ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon

Perjantaina jouduin sanomaan hyvästit Waterviewn huoneelleni. Voisin kirjoittaa Leuvenista lähdöstä kokonaan oman postauksen, mutta tässä alkaa aika käydä vähiin. Muutin siis tavarani Leuvenista Antwerpeniin (kiitos äiti!) Maijun korvaamattomalla avustuksella. Hotellihuoneeni kanssa oli jotain sekaannusta, joten sain hienomman huoneen kuin mitä minulle olisi alun perin kuulunut. Ei sillä, että valittaisin. Ehdin lähinnä jättämään tavarani huoneen ovelle ja kääntymään ympäri, kun minun oli jo suunnattava takaisin Leuveniin. Olin kuullut huhua, että kolme reilillä olevaa suomalaista tyttöä olisi saapumassa yhteen Belgian parhaimmista kaupungeista ja totta kai minun oli nähtävä tämä omin silmin.

Maiju oli jälleen pelastavana enkelinä, ja tarjosi minulle yösijan. Viimeinen juna Antwerpeniin lähtee ennen puolta yötä, joten jos olisin palannut takaisin Belgian pohjoiseen helmeen olisin joutunut tekemään vastaavanlaisen käännöksen Leuvenissa kuin hetki aiemmin hotellilla. Sen sijaan saatoimme istua iltaa Oude Marktin festivaalialueella reippaasti jälkeen puolenyön. Aamulla heräsimme aikaisin, sillä meidän oli tarkoitus lähteä ajoissa Kölniin. En ollut ikinä käynyt Saksassa, joten olin innoissani, että ehdin käydä vielä viimeisessä Belgian naapurimaassa. Mukana Maijun lisäksi olivat Selen, Michiel sekä kuskin virkaa toimittanut Coen. Kaikkiin muihin maihin olen kulkenut joko bussilla tai (pääasiassa) junalla, joten oli mukavaa vaihtelua astua henkilöauton kyytiin. Olen varmaan viimeksi ollut autossa maaliskuussa äidin tultua vierailulle, joten olin tästäkin innoissani.

Matka sujui hyvin tunnin rajalla odottelua lukuun ottamatta. Saavuimme Kölniin yhden jälkeen. Olimme nälissämme ja janoisia, joten luonnollisesti suuntasimme katsomaan Saksan ruokakauppavalikoimaa. Emme menneet Lidliin (nyyh), mutta hinnat olivat Lidlin puutteesta huolimatta suomalaisen silmään todella huokeita (Artturi voitko lähteä Saksaan vaihtoon, jotta voin tulla käymään ja ostamaan vegaanisia proteiinipalloja eurolla parilla?). Ostimme piknik-tarpeita, koska Michiel oli ottanut mukaan piknik-viltin ja sään ollessa aivan upea olisi ollut sääli mennä johonkin sisälle istumaan. Me ehkä innostuimme vähän liikaa ja ostimme melko paljon ruokaa, mutta mieluummin niin päin kuin että olisimme olleet pian uudelleen nälissämme. Kuljimme läpi keskustan, joka oli tupaten täynnä porukkaa. Lämpötila huiteli jossain 30 asteen molemmin puolin. Olimme innoissamme, kun löysimme piknik-paikan aivan joen vierestä ja mikä parasta – varjosta!

<3

Nautimme eväitämme rauhassa ja lepäilimme tyytyväisinä jonkun aikaa. Minä ja Maiju lauleskelimme Ultra Bran tahtiin ja vihdoin me lähdimme katsomaan sitä kuuluisaa Kölnin tuomiokirkkoa. Edellisenä iltana olin ollut tyytyväinen asuvalintaani hameeni kanssa, koska ulkona oli niin lämmin. Edelleen Kölnissäkin oli todella kuuma, mutta jostain syystä saksalainen tuuli toimii eri tavalla kuin Belgiassa, ja sain olla jatkuvasti pitelemässä helmoista kiinni (tosin minun olisi pitänyt muistaa, että näinhän se aina toimii saksalaisten kanssa 😄). Pian sain kuitenkin toivoa edes pientä tuulenvirettä, kun kipusimme ylös Kölnin tuomiokirkon torniin lähes sataan metriin. Me olimme jo valmiiksi hikisiä, eikä tämä liikuntapläjäys auttanut lainkaan tilannettamme. Toisaalta minä aina pidän näköalapaikoille kiipeämisestä ja olisi ollut sääli jättää tämä kokematta. Kaikille opiskelijoille tiedoksi, että hinta on vain 2 euroa (saattaa toimia myös, jos vain vaikuttaa opiskelijalta)! Näkymä oli ehdottomasti vaivan arvoinen. Tosin täytyy kyllä sanoa Coenia kompaten, että tavallaan Kölnin siluetti kaipaa tuomiokirkkoaan.

Kävimme myös sisällä kirkossa, ja valitettavasti sen takia emme ehtineet Lindtin suklaamuseoon, joka kuulemma on kokemisen arvoinen paikka. Turisti-infon tyyppi sanoi, että museo oli kyllä sulkeutumassa tunnin kuluttua, mutta sisään pääsi viimeisen kerran ”viiden minuutin kuluttua” ja me olimme lähes kilometrin päässä. Päätimme sen sijaan lähteä etsimään terassia, jotta saisimme juotua jotakin kylmää. Ja sitten älysin sen. Olin huomannut here and there muutamia sateenkaarilippuja. Kun astelimme sisemmälle kaupunkiin, päädyimme keskelle sateenkaarilippujen, nahkavaatteiden ja cocktail-kojujen merta. Osa meistä koki tilanteen epämukavammaksi kuin toiset, mutta minusta oli hauskaa, että päädyimme Kölniin juuri Pride-viikonloppuna. Ihmismassan takia en valitettavasti ottanut kuvan kuvaa.

Taivalsimme ja vihdoin löysimme paikan, jossa nauttia jotain kylmää juotavaa. Kuplivan omenamehun jälkeen suuntasimme takaisin ruokakauppaan. Ei sillä, että kellään meistä oli hirveän kova nälkä. Meiltä oli vain jäänyt konvehdit kokematta, joten otimme ilon irti edullisista suklaapatukoista. Matka kohti Belgiaa sujui yllättävän nopeasti. Saksalaisten moottoriteiden nopeusrajoituksettomuus on nyt virallisesti koettu.

En usko, että olisin voinut kokea täydellisempää päivää Saksassa (okei suklaamuseo jäi kokematta, mutta kuka tietää, se olisi voinut olla pettymys). Oli ihanaa viettää viimeistä viikonloppua mahtavien ihmisten seurassa. Michielille jouduin sanomaan jo hyvästit, mikä tuntui uskomattomalta ja haikealta. Minulla on enää 36 tuntia belgialaista elämää jäljellä!

Leuven 31. The one where I have Belgian fries, finally

Aika Leuvenissa alkaa käydä pahasti vähiin. On siis pakko käydä joka paikassa ja nauttia kaikesta, sillä kuka tietää, milloin seuraavan kerran Belgia kutsuu. Tämä ajatus kuumottelemassa mielessäni lähdin alankomaalaisen ystäväni ja hänen poikaystävänsä kanssa matkalle Bruggen kautta Oostendeen (tällä kertaa suunnitellusti). Rakas lukija saattaa miettiä, miksi ihmeessä kukaan lähtisi pariskunnan kanssa Belgian romanttisimpaan kaupunkiin kolmanneksi pyöräksi. Sitä samaa mietin minäkin. Alun perin mukanamme piti tulla yhden toisenkin tytön, mutta suunnitelmat muuttuvat, valitettavasti. No sydänkäpyset olisivat voineet olla paljon pahempiakin, ja ainakin pääsin näkemään vähän enemmän Bruggea.

Bruggessa sää oli melko huono. Ilmassa oli hienoisesti sadetta ja aurinko oli tyypilliseen tapaan pilvessä. Kohtasimme Bruggessa heti rautatieaseman vieressä kirpputorintapaisen tapahtuman, joka oli täynnä mitä mielenkiintoisempia esineitä. Muun muassa kauriin jaloista tehty naulakko, 35 euroa maksava vanha törmäilyauto sekä valtava Justin Bieber –vinyylilevy herättivät meissä… mielenkiintoa. Toivottavasti nämä esineet löysivät arvoisensa kodin.

Kiertelimme ympäriinsä ja yksinkertaisesti ihastelimme kaupunkia. Bruggessa minua todella ihmetyttää se suunnaton määrä suklaapuoteja, joka on saatu ahdettua niin pieneen tilaan. Lisäksi minun on hyvin vaikea ymmärtää, miten tarjonnasta päätellen Bruggessa on todella suuret markkinat sukuelimiä esittäville suklaille. Ehkä polttariporukasta ne voisivat olla hauskoja, mutta en usko Bruggen olevan mikään paras paikka polttareiden viettoon. Eli jos jollakulla on lyödä valaisevia faktoja pöytään – eli kuka näitä oikeasti ostaa - niin by all means, olen kuulolla.

Healthy and balanced lunch

Meillä alkoi pian olla nälkä Terveysruoka ei ollut meitä varten, joten suuntasimme syömään suklaan, oluen ja vohveleiden jälkeen tunnetuinta belgialaista klassikkoa, eli belgialaisia perunoita (eli ranskalaisia. Mutta ne ovat eri asia kuin ranskalaiset. Jos väittäisin muuta, belgialaiset tulisivat yhdessä lynkkaamaan minut. Lisäksi belgialaiset ranskalaiset kuulostavat kansalta vailla identiteettiä, ei epäterveelliseltä ja joka paikassa tarjotulta kulinaristiselta huipentumalta). En jaksanut syödä annostani loppuun ja hullua kyllä, mutta tämä hurmaava annos rasvaa ja hiilareita piti minut tyytyväisenä ja täynnä iltaan asti.

Ovatko kaikki rautatieasemat Belgiassa kauniita?

Brugge oli kierretty melko nopeasti. Lähdimme siis Oostendeen kolmen-neljän aikoihin. Oostendessa sää tuntui muuttuvan täysin. Kaukana olivat pilvet ja sade ja tilalle saimme upean auringonpaisteen. Lämpötila ei noussut todella ylös, mutta minulle tuli lämmin pitkähihaisessa paidassani. En ollut ottanut mukaan aurinkolaseja, sillä sään piti olla huono. Enkä ollut valmistautunut istumaan rannalla, joten mustat farkut olivat ehkä mainio vaihtoehto sateiseen Bruggeen, mutta huono idea aurinkoisella rannalla.

Oostendessä oli sunnuntaina color run, josta olin kuullut yhdeltä samassa kerroksessa asuvalta sportti-tytöltä, mutta olin kokonaan unohtanut sen olevan nyt viikonloppuna. Istuimme siis rannalla laiskoina pyyhkeen päällä ja katselimme ohikiitäviä urheilijoita. Joukossa oli mukana paitsi aikuisia ja teinejä niin myös alle kouluikäisiä – ja jopa yksi vauva äitinsä kassa. Vaikka minua on kielletty juoksemasta ja lenkkeilemästä, ihan vähän heräsi into mennä kokeilemaan tätä tapahtumaa Suomessa.

Olimme takaisin Leuvenissa puoli yhdeksän pintaan. Minun suureksi shokikseni junamme oli aivan ajallaan. Mitä tämä on Belgia?! Piipahdin nopeasti syömässä illallista kotona ja suuntasin sen jälkeen keskustaan sanomaan hyvästejä jälleen yhdelle porukalle, joiden Leuven-aika oli tullut päätökseen.