Leuven 19. The one where there are giraffes

Viikko takaperin lauantaina korkeammat voimat siunasivat Belgiaa sateettomalla säällä. Alkuperäinen idea lähteä Luxembourgiin muuttuikin matkaksi Antwerpeniin. Lähdin katsomaan suosikkikaupunkini eläintarhaa. Sivuhuomautuksena, minkä takia Belgiassa on niin monta eläintarhaa? Mechelenissä on yksi, Brysselissä on yksi, Brugelettessa on yksi jne.!

Antwerpenin eläintarha on Belgian vanhin ja yksi maailman vanhimmista eläintarhoista. Se perustettiin jo 1843 ja sijaitsee kätevästi aivan rautatieaseman vieressä. Pinta-alaltaan eläintarha ei ole turhan iso, ja sen läpikäymiseen riittää helposti yksi päivä. Minä taisin viettää siellä ehkä nelisen tuntia, mutta toisaalta minä en myöskään ole prime audiencea. Paikalla oli nimittäin paljon lapsiperheitä, mikä ei ollut yllätys sinänsä. Kauniista säästä huolimatta mitään yletöntä tungosta emme joutuneet kokemaan ja kaikki lapset käyttäytyivät todella siivosti. Eikä kertaakaan vanhemmiltaan karanneista kakaroista, tosin voihan olla, että Belgiassa tällaisia kuulutuksia ei muutenkaan harrasteta.

Olin yllättynyt siitä, miten paljon erilaisia eläimiä eläintarhassa oli. Eri apinalajeja oli enemmän kuin osaisin ikinä nimetä. Näimme myös kirahveja, virtahepoja, koalan, surullisen elefantin, kultapandan sekä todella paljon lintuja. Kaiken kaikkiaan verrattuna muistoihini Korkeasaaresta olin positiivisesti yllättynyt. Toisaalta monet eläimistä näyttivät surullisilta, ja vähemmästäkin alkoi miettiä, ovatko pienet tarhatut alueet paras paikka elää. En taida kuitenkaan lähteä mukaan keskusteluihin eläintarhojen eettisyydestä. 

Yksi kauneimmista rautatieasemista, jonka olen nähnyt

Leuven 18. The one where there is just another day

Viimeaikaiset tekstini ovat keskittyneet lähinnä matkusteluun tai erinäisiin tapahtumiin. Tämä saattaa antaa lukijalle kuvan, etten mitään muuta teekään kuin reissaan. Kunpa asia olisikin näin! Palauttaakseni asiat järjestykseen on aika kirjoittaa tylsääkin tylsemmästä tavallisesti arkipäivästä - höystettynä asiaan liittymättömillä kuvilla Leuvenista.

Botanical garden

Nousen yleensä ennen kuutta, mikäli edellisilta ei ole venähtänyt pitkäksi. Hyppään pyöräni selkään ja yleensä kuudelta tai vähän sen jälkeen olen Basic Fit –kuntosalilla. Voisin kirjoittaa kokonaisen postauksen liikunnan harrastamisesta Leuvenissa verrattuna Helsinkiin, mutta jätän asian tällä erää vain mainintaan siitä, että sijaintinsa ja aukioloaikojensa puolesta Basic Fit on todella hyvä, mutta varusteluiltaan pidän huomattavasti enemmän Helsingissä käyttämästäni kuntosalista.

Jos se on vihreää, se on terveellistä. Tai hometta.

Olen yleensä takaisin salilta seitsemän jälkeen. En pääsääntöisesti syö ennen aamutreeniäni (täydellä vatsalla olisi muutenkin mahdotonta harrastaa liikuntaa), joten olen melko nälkäinen päästyäni suihkusta. Olen läpikotaisin aamupalaihmisiä (is that even a thing?) ja uskon vakaasti, että ihminen voisi elää erittäin onnellisesti pelkästään syömällä aamiaisruokia.  Kuten kaikki Leuvenissa olevat kaverini ovat kuulleet miljoona kertaa, ikävöin VitaMixiani lähes yhtä paljon kuin perhettäni. Aamuisin jopa enemmän, sillä mikään ei voita vanhaa kunnon vihersmoothieta. Tai mustikka-kardemumma-smoothieta. Tai banaani-nice-creamia. Tai smoothiebowlia. Long story short, olen joutunut löytämään hyvän kakkosvaihtoehdon blender-tasticille  aamupaloille, ja suomalaisittain olen totta kai valinnut puuron. Koska puuro on aika tylsän väristä, käytän usein vähän matcha-jauhetta tuomaan hieman ylimääräistä energiaa aamuun. Vielä en ole kokeillut ”hollantilaista aamupalaherkkua”, eli vaaleaa leipää margariinilla sekä suklaahippusilla.

Ruisleipä <3

Riippuen päivästä lähden aamiaisen jälkeen joko luennolle tai jään huoneeseeni lukemaan. Jälkimmäinen vaihtoehto on yleisempi, sillä yleensä luentoni ovat vasta iltapäivemmästä. Koska energiaa ei voi koskaan olla liikaa, minulla on tapana tehdä köyhänmiehen matchalatte ja istua sen kanssa sängyllä läpikäyden erinäisiä EU-tuomioistuinten ratkaisuja. Sitä rataa jatkan yleensä lounaaseen asti. Täällä Belgiassa syön lounaan myöhemmin kuin Suomessa. Nyt tuntuisi oudolta ajatella, että menisin syömään jo kahdeltatoista -  yhdestätoista puhumattakaan. Myös lounaani ovat täällä erilaisia. Olen ehkä viettänyt liikaa aikaa hollantilaisten ystävien kanssa, sillä he eivät ikinä syö lämmintä ruokaa lounaalla vaan enemmänkin leipää tai salaatteja ja minuun on tarttunut sama tapa. Useimmiten siis syön täytettyjä leipiä tai kevyitä salaatteja.

Lounaan jälkeen minua yleensä odottavat tärkeät velvollisuudet eli luennot. Siinä missä Suomessa luennoilla käynti tuntuu joskus turhalta, täällä Leuvenissa en ikinä pärjäisi pelkkien diaesitysten ja kirjojen kanssa tentteihin lukiessa. Vaikka minulla on pyörä, kuljen yliopistolle yleensä jalan. Olen irrationaalisen peloissani, että pyörällä matkatessa onnistuisin pudottamaan painavan laukkuni, jossa myös läppärini on. Luentoja minulla on kolmessa eri rakennuksessa, joista kaksi sijaitsevat oikeustieteellisen kampusalueella.  DV3 ja DV1 sijaitsevat vierekkäin kun taas MTC2 on vähän kauempana. Leuvenissa luennot loppuvat ja alkavat suunnilleen tasalta, mikä tarkoittaa pääsääntöisesti sitä, että mitään kunnon taukoja luentojen välissä ei ole. Niiden sijaan luentojen keskellä on noin 5-10 minuutin happihyppely-mahdollisuus. Kaikki professorit eivät pidä taukoja, mikä luennoitsijasta riippuen on hyvä tai huono asia. Ilman taukoja me pääsemme luennolta aikaisemmin. Toisaalta jos luennoitsijan karismaattisuustaso muistuttaa kuivaa taulusientä, keskittyminen kaksi tuntia putkeen voi olla vaikeaa.

Kuuluisa "satama"

Luentoni loppuvat yleensä suht myöhään, aikaisintaan neljältä, joskus yhdeksältä illalla. Tämä on aikamoinen muutos Helsingissä opiskeluun. Helsingissä luennon loppuessa neljän jälkeen olen suorastaan kauhuissani siitä, miten pitkäksi päivä on venähtänyt. Täällä päivät ehkä ”alkavat” myöhemmin. Luentojen jälkeen menen yleensä takaisin Waterviewhen. Illat tuntuvat olevan aina erilaisia, joten on vaikea kuvailla, mitä tyypillisesti teen luentojen jälkeen. Joskus menen Sport Centeriin aerobicsiin tai zumbaamaan. Joskus käyn kaupassa ja laitan jotain (yleensä kvinoa-pohjaista) ruokaa ja opiskelen. Joskus menen ulos syömään kavereiden kanssa, joskus taas syömme yhdessä jonkun kaverin luona. Ja joskus kaiken tämän jälkeen päädyn Cafe Belgeen yksille ja kävelen aamuyöstä kotiin miettien, että miten tässä kävi näin.

Leuven 17. The one where there is King’s Day

Kaikki hyvä Belgiassa tulee tunnetusti Alankomaista: Albert Heijn (RIP never forget), Alpron tuotteet, Tony’s chocolate, puhumattakaan ihanista ja (ärsyttävän) pitkistä ihmisistä. Kun meille yli kuukausi sitten selvisi, että King’s Day on kuin valtava kollektiivinen juhla, jota juhlitaan oranssiin pukeutuneena ympäri maata, me vaihto-opiskelijat tietysti halusimme osallistua. Ensin ajattelimme menevämme Amsterdamiin, olimmehan nähneet kuvia valtavista juhlista. Alankomaista kotoisin olevat ystävämme kuitenkin vakuuttivat, että Amsterdam on aivan kaaos Koningsdagin aikaan. Kaikkialla olisi liikaa tungosta, mitään ei ehtisi nähdä eikä mistään näin ollen voisi nauttia. Maastricht, se on se paikka, jonne meidän kannattaisi lähteä. No, mikäpä siinä. Jos Koningsdag olisi edes puolet yhtä mahtava kokemus kuin Maastrichtissa koettu karnevaali, meillä olisi varmasti hauskaa.

Torstaina juna-asemalle suunnisti neljä suomalaista, yksi hollantilainen ja yksi turkkilainen.  Meidän porukassamme oli tarkoitus olla myös toisen hollantilaisen ja Maastrichtissa asuneen saksalaisen, mutta molemmilla oli muita velvollisuuksia, joten he ilmoittivat liittyvänsä seuraamme myöhemmin. Tämä oli lievästi ongelmallista, sillä poisjääneiden ystäviemme oli tarkoitus esitellä meille Maastrichtia. Nyt ainoat Maastrichtissa aiemmin käyneet olivat kaksi suomalaista tyttöä, jotka olivat nähneet kaupungin vain karnevaalien aikaan.

Vau mitkä juhlat

Liegen kautta pääsimme ongelmitta junalla Maastrichtiin (legendaarista!). Minun oranssi panostukseni rajoittui oranssiin kynsilakkaan, mutta sekin tuntui runsaalta verrattuna siihen harmauteen, joka meidät kohtasi. Sää oli melko huono, tuulinen ja sateinen. Mistään ei olisi edes arvannut, että kyseessä oli jotenkin erityinen päivä. Me yritimme olla vielä toiveikkaita. Kolme meistä osti oranssit leit turistikaupasta, sillä kyllähän tämä tästä. Meidän piti vain päästä sinne, missä kaikki juhlinta olisi. Meille oli luvattu, että jossain Maastrichtissa olisi joukkohallusinaatiota muistuttava oranssi meri. Me kävelimme keskustaan, ihmettelimme avoinna olevia kauppoja ja yritimme löytää kirpputoria, joka kuuluu Koningsdag-juhlintaan. Löysimme tyhjyyttä ammottavan aukion, jonka ympärillä vain muutama kuukausi aikaisemmin olimme viettäneet karnevaaleja. Sitten alkoi sataa.

Lähdimme kohti puistoa, josta vihdoin löysimme hiljalleen hiipuvan kirpputorin. Aurinkokin ilmestyi hetkeksi pilvien takaa. Leuveniin jääneet ystävämme ilmoittivat yrittävänsä päästä pian Maastrichtiin. Meillä alkoi olla kylmä, joten asetuimme terassille lämpölamppujen alle nauttimaan kaakaoista ja kahveista ja glögistä. Siinä istuessamme koimme vielä useita vesikuuroja. Sateisuus ei siis selkeästi ole vain ongelma Belgiassa. Saksalainen kaverimme sanoi, että meidän pitäisi mennä hänen kaverinsa kotibileisiin, sillä tämä kaveri todellakin haluaisi tavata meidät. Me olimme epäileväisiä, mutta muun suunnitelman puutteessa päätimme mennä edes katsomaan paikan. Kaverimme olisivat muutenkin jo paikalla meidän päästessämme tämän kaverin asunnolle.

Lyhyen Albert Heijn (RIP never forget) pysähdyksen jälkeen saavuimme tämän kaverin luo. Emme olleet varsinaisesti ihmeissämme, kun kaveri oli hyvin yllättynyt meidän saapumisestamme (”teitä piti olla vain kaksi”), mutta hän päästi meidät sisälle. Tarpeetonta varmaan sanoa, että meidän teki mieli lähteä pois välittömästi. En ole varmaan ikinä ollut niin opiskelija-asunnon näköisessä asunnossa. Seinillä oli ”lainattuja” mainoskylttejä, kaappien päällä oli suuri kokoelma tyhjiä alkoholipulloja, nurkassa oli pieni luuranko, jonka käsi oli nostettu tervehdykseen, jota Saksan puolella ei olisi sopivaa tehdä. En tuntenut olevani aivan kuin kala vedessä, mutta tilanne oli mahdollista korjata.

Suomalaisten bongaaminen ei ole koskaan ollut näin helppoa!

Kaksi tuntia myöhemmin olin enemmän tai vähemmän onnistuneesti osallistunut Cageen (damn you Jenni! :D), tanssinut taas vaihteeksi Antti Tuiskun tahtiin ja kadottanut ainakin yhden pingispallon. Meidän junamme lähti kymmentä vaille  kymmenen, joten huomattavasti paremmalla tuulella oleva porukkamme joutui lähtemään kohti Belgiaa ennen juhlien siirtymistä Maastrichtin yöhön. Saksalainen kaverimme yritti suostutella meitä jäämään ja odottamaan aamukuuden junaa, mutta argumentit eivät olleet riittävän vakuuttavia. Ei sillä, että meillä oli tarkoitus mennä suoraa nukkumaan kunhan pääsisimme Leuveniin.

Liegessä vaihtoaikamme oli 40 minuuttia. Siinä ajassa ehtii käydä Bingo-paikassa puhumassa ranskaa, juoksennella vähän ympäri juna-asemaa sekä tekemään reisitreenin laiturilla. Junassa opimme paljon uusia asioita, muun muassa sen että junassa ei saa syödä mutta alkoholia saa juoda (?!).  Ehkä meiltä jäi jotakin ymmärtämättä.

Kaiken kaikkiaan meillä oli nousujohteinen päivä. Alun surkeus peittyi kaiken illalla tapahtuneen hauskanpidon alle. Tahdon tulevaisuudessakin päästä juhlimaan Koningsdagia, mutta kohteeksi valitsisin mieluummin Amsterdamin – vaikka siellä olisikin liikaa ihmisiä. Eli ensi vuonna siis karnevaaleille, Koningsdag-hulinoihin sekä tulppaaniloistoa katsomaan?

Leuven 16. The one where I spend a day on a train

VR ei ole välttämättä maailman toimivin rautatieverkoston ylläpitäjä. Jokainen junalla kulkeva suomalainen on saanut  todeta junien myöhästelyn olevan arkipäivää. Olen minäkin joskus löytänyt itseni Keravalta keskellä kauheaa pakkasta junan ovien lakattua toimimasta. Tästä huolimatta kertaakaan en ole viettänyt lähes kahdeksaa tuntia junassa matkalla, jonka normaalisti taittaa alle viidessä.

 Kun lauantaiaamuna minä ja kaksi kaveriani kohtasimme toisemme rautatieasemalla valmiina Ranskan valloitukseen, huomasimme useiden junien olevan myöhässä puolesta tunnista neljäänkymmeneen minuuttiin. Pienen tarkastelun jälkeen meille selvisi, että Brysselin päärautatieasemalla oli ollut tulipalo, minkä takia junat eivät pysähtyneet siellä. No, puoli tuntia sinne tai tänne, ei se meidän matkaan niin paljon vaikuttaisi. Miten väärässä me olimmekaan! Junat eivät lainkaan voineet kulkea Noordilta Midille Centraal-aseman kautta. Sen sijaan menimme ensin Noordille, sen jälkeen hitaasti peruutimme takaisin päin ja lähdimme mateluvauhdilla ja useiden pysähdysten saattelemana kohti itää. Toisin sanoen me kiersimme paikallisjunaverkoston kautta Midille. Tähän matkaan, jonka kävellenkin olisi taittanut neljässäkymmenessä minuutissa, meni yli puolitoista tuntia. Tähän lisättynä vielä pitkä odottelu Midillä (olisi luullut, että muillakin junilla olisi ollut kiire päästä tälle asemalle) ja niinpä myöhästyimme kahdesta vaihtojunasta. Epäonnemme junien kanssa ei päättynyt tähän. Kun olimme jo vaihtaneet junaa Gentissä ja huolien ja murheiden piti olla ohi, seisoimme yhdellä asemista luvatun kymmenen minuutin sijaan parikymmentä minuuttia, ja lopulta saavuimme Lilleen pahasti omasta aikataulustamme jäljessä. Harmiksemme emme tästä syystä ehtineet ilmaiselle opaskierrokselle ympäri Lilleä.

Eläintarha

Ilman opastakin saimme paljon irti kiertelystä. Kävimme linnoituksen luona ja löysimme sotilastukikohdan. Kanaalin ylittävältä sillalta kurkimme alas  eläintarhaan, josta bongasimme sarvikuonoja, orankeja sekä pelikaaneja. Tuntui uskomattomalta nähdä niin paljon erilaisia eläimiä niin pienessä tilassa ja niin kaukana niiden luonnollisesta elinympäristöstä. Yksikään matka ei ole täydellinen ilman käyntiä kirkossa, joten käväisimme muutamassa hyvin samannäköisessä katedraalissa. Olen käynyt tämän muutaman kuukauden  aikana useammassa kirkossa kuin varmaan koko elämäni aikana kokonaisuudessaan.

Yliopisto

Koska Lille on pieni kaupunki eikä varsinaisesti mikään turistikohde, pääsimme näkemään ns. oikeaa Lilleä. Emme liikuskelleet paljon turistialueella vaan kävimme katsomassa esimerkiksi yliopistoa (tai ainakin yhtä yliopiston rakennuksista) ja luontaistuote/ruokakauppaa (kenenköhän toiveesta…), jotka olivat selkeästi enemmän paikallisten kansoittamalla alueella. Luonnollisesti suoritimme Lille-vierailumme nähtävyysbongailun samalla intensiteetillä kuin

Rotterdam-käyntimme. Näimme siis suunnilleen kaikki Tripadvisorin top10 nähtävyydet ja varmasti vielä muutaman enemmän. Se, että emme rajoittuneet vain niihin

The only bunny I'll eat

Koska itävaltalainen ystäväni ei ollut Pariisissa saanut haluamaansa sitruunatorttua, vierailimme yhdessä Paul-leipomoista Lillen keskustassa. Sitruunatortun sijaan minä otin suloisen pääsiäispupu-leivän, olihan pääsiäinen enää kulman takana. Nautimme eväämme oopperatalon portailla ja katselimme ihmisten kulkua. Eväshetkemme jälkeen lähdimme kulkemaan vanhaan kaupunkiin. Kello alkoi jo lähestyä seitsemää, joten suuntasimme hiljalleen takaisin rautatieasemalle.

Ehdimme junaan ongelmitta, mutta Belgian juniin ei ole luottamista. Olimme hetkessä jälleen myöhässä aikataulusta. Gentissä junanvaihto tapahtui juoksemalla, kun aikaisempi vartin vaihtoaika lyheni alle viiteen. Ehdimme junaan, löysimme ihmeen kaupalla istumapaikat junan edestä, mutta tämä päivä ei suinkaan ollut tehty meille. Keskellä-ei-mitään ennen Brysseliä juna soitti torvea ja pysähtyi lopulta kokonaan. Meille informoitiin lopulta (hollanniksi), että jarruissa oli jotain vikaa. Meitä asia enää huvitti. Junamatkustus ei selkeästi ollut meitä varten. Tai me emme olleet junamatkustusta varten. Lopulta pääsimme takaisin Leuveniin hieman ennen kymmentä illalla. Seuraava ulkomaanmatka odottelee jo kulman takana, kun ensi viikolla juhlistetaan Kingsdaytä.

Leuven 15. The one where everything is art

Pääsiäisloma ei ole mitään ilman ex tempore –matkustelua. Tiistaina tuli puheeksi kaverin kanssa, että Rotterdam on paikka, jossa pitäisi päästä käymään. Päätimme sopia matkan Kiirastorstaille, ja iloksemme saimme toisen suomalaisvahvistuksen mukaan.

Ehdin ensimmäisenä Leuvenin juna-asemalle. Odotellessa muita ehdin jo tutustua Ghenttiläiseen mieheen, joka kutsui minut käymään kotikaupungissaan. Taitaa jäädä välistä. Kaverini ilmestyivät onneksi paikalle, ja me ostimme liput kohti Alankomaita ja juoksimme junaan. Vaihdoimme Mechelenissä junaan kohti Amsterdamia. Minua edelleen hämmentää se, miten nopeasti voin olla toisessa maassa ja miten kivuttomasti se tapahtuu. Ei passitarkastuksia, ei majapaikan miettimisiä, ei rahanvaihtoa ja ainoa asia, josta huomaa valtion vaihtuneen, on puhelinoperaattorin viesti hinnoista ulkomailla.

Minun tietoni Rotterdamista rajoittuivat siihen, että tiesin siellä olevan yliopiston, johon harkitsin hakemista vaihtoon. Olin myös kuullut, että kaupunki on tunnettu modernista arkkitehtuuristaan. En silti ollut valmistautunut siihen, millaisen kaupungin kohtasin. Koko paikka on kuin modernin taiteen ja arkkitehtuurin näyttely. Rakennukset kurottelevat taivaita, yksikään pilvenpiirtäjä ei ollut samanlainen ja bulevardit olivat leveitä. Leuvenin pikkuisiin mukulakivikatuihin tottuneina otin muutoksen innolla vastaan. Tuntui toden totta, että olimme saapuneet oikeaan kaupunkiin.

Käväisimme yhdessä vanhassa kirkossa, mutta sitten jatkoimme matkaamme kohti Markt Hallenia, jonka näkemistä myös hollantilaisystävämme oli suositellut. En ole aikaisemmin nähnyt mitään vastaavanlaista rakennusta – ajatus, joka tuntui putkahtelevan päähäni tuon tuosta ollessamme Rotterdamissa. Paitsi ulkoasultaan myös sisällöltään Markt Hallenissa oli paljon ihailtavaa. Paikassa oli kojuja jos jonkinmoisia. Oli tuoreita hedelmiä, frozen yogurttia, kahvia, kaakaota, vohveleita, hattaraa… Mitä ikinä tekikään mieli, niin sitä taatusti paikasta löysi! Me päädyimme nauttimaan lounasta itämaisessa ravintolassa kojun yläpuolella, sillä tahdoimme istua alas. Ostimme mukaan muutamat kookos-macaronit jotka saattavat olla jo syödyt.

Kiertelimme vaikka missä ja nautimme maisemista. Näimme kuuluisat kuutiotalo, kävelimme Erasmus-sillalla ja ihailimme valtavaa risteilyalusta. Koska merta ei varsinaisesti näe Rotterdamin keskustasta, tuntui uskomattomalta, että se oli mahtunut seilaamaan ”sisämaahan”. Me olisimme halunneet ottaa vesibussin kohti Euromastia ja suurta puistoa, mutta me emme löytäneet karttojen lupaamaa vesibussipysäkkiä. Sen sijaan päätimme ottaa vesitaksin. Minä voin jo hieman pahoin keinuvassa vesitaksikeskuksessa, joten olin hieman epävarma. Onneksi kaverini saivat minut vakuutettua tästä ideasta! Vesitaksilla huristelu oli aivan älyttömän hauskaa! Enkä voinut pahoin lainkaan.

Euromast on myös suositeltava kokemus. Maisemat ylhäältä olivat henkeäsalpaavia. Näimme helposti Haagiin asti. Yläilmoista helposti huomaa, miten tavattoman littana Hollanti on. Itävaltalaiskaverimme mainitsikin, että Rotterdamin korkein kohta on kaksi metriä meren pinnan yläpuolella. Nautimme yläilmoissa iltapäiväkahvit ja –teet sekä palat kakkua. Paikka vaikutti hienolta, tee oli hyvää sekä kakkupalat myös, mutta hinnat eivät onneksi olleet yhtä korkealla kuin voisi olettaa.

Lähdimme kiertelemään viereiseen puistoon. Kaikkialla oli ihanan vehreää ja rauhallista. Kävimme myös katsastamassa museoiden vieressä olevan puiston täynnä mielenkiintoisia veistoksia ja kukka-asetelmia. Sekä pienet rappuset veteen, joko ankoille, sammakoille tai kanaaliin pudonneille lapsille. Kun lopulta menimme Witte de Withstraatille, olimme käyneet katsomassa kaikki kymmenen ”must see nähtävyyttä”, jotka oli mainittu meille rautatieasemalla  annetussa lappusessa. Olimme puolivahingossa tehneet täydellisen reitin. Ennen rautatieasemalle menoa törmäsimme Rotterdamin kuuluisaan Santa Claussiin. Tästä en selittämättömästä syystä ottanut kuvaa, vaikka totta kai teos on upea, koskettava ja hauras.

Takaisin Leuvenissa olimme vasta kymmenen jälkeen illalla. Vahvimmat meistä jatkoivat iltaansa Leuvenin yössä, mutta minä menin täysin onnellisena kotiin lepäämään. Sillä eiväthän tämän viikon matkustukset suinkaan vielä ole ohi!

Leuven 14. The one where four girls conquer Prague

Keskiviikko-iltapäivänä pienen flunssanpoikasen kourissa oli aika jättää hetkeksi hyvästit Belgian maaperälle ja käydä katsomassa itäisempiä Euroopan seutuja. Lento Tšekkiin sujui nopeasti, mutta flunssan vuoksi laskeutuminen oli yhtä tuskaa. Mikään ei auttanut räjähtävään päänsärkyyn, ja vierustoverini katsoi minua hieman kummastuneena hampaat irvessä pitelin päätäni. Toisin kuin yksikään Finnairin lentoni, Brussels Airlinesin lento oli jopa ajoissa kentällä. Mitä tämä oikein on?! Eurooppalaista tehokkuutta?

Lentokentällä kohtasin vihdoin viimein suomalaiset ystäväni. Hullua ajatella, etten ollut nähnyt Essiä kahteen kuukauteen ja Jenniä ja Annaa vielä pidempään aikaan. Oli aivan ihanaa päästä puhumaan suomea ihanien oikkarikavereiden kanssa. Ostimme pitkän jonottamisen jälkeen liput Airport Expressiin, sillä hotellimme Exe Park Hotel oli aivan vastapäätä rautatieasemaa eli bussin pysähtymispaikkaa. Puolisentuntia kestäneen matkan aikana ehdimme vaihtaa kuulumisia ja – paremman sanan puutteessa – tutustua mieheen, joka vaikutti hyvin kiinnostuneelta kielestä, jota puhumme.

Hotellilla saimme eteemme lappuset, joihin meidän piti täyttää joitakin tietoja itsestämme. Meitä palvellut tyttö vaikutti olevan ensimmäistä päivää töissä, joten vaikka täytimme kaavakkeet ripeästi, saimme silti seistä puolisen tuntia odottamassa avaimiamme. Suomalaiset nimet ovat hankalia, mutta kyllä meiltä voi kysyä, jos jokin asia tuottaa vaikeuksia. Kun vihdoin pääsimme huoneisiimme, yllätyin positiivisesti. Huoneemme olivat tilavia ja nuhjuisuudesta huolimatta siistejä. Vaikka rautatieasemaa saattoi ihailla huoneestamme, meidän toisen kerroksen huoneemme oli hiljainen, eikä melu ulkoa häirinnyt untani. Kuorsaava naapuri on sitten toinen juttu.

Torstaina aamu valkeni pilvisenä. Sadetta ei ollut luvassa, joten uhkarohkeimmat meistä jättivät sateenvarjot hotellille. ”Matkanjohtajamme” Jenni oli kuullut hyvää Kings Court Hotellin aamiaisbuffetista, joten suuntasimme kohti kauppakeskus Palladiumia vastapäätä sijaitsevaa hotellia. Kun saavuimme paikalle, meidät otettiin todella lämpimästi vastaan. Sisätilat oli varattu hotellin asiakkaille, mutta ulkona lämpölamppujen hohteessa oli aivan yhtä miellyttävää istua ja tarkenimme vallan mainiosti ilman takkia. Aamiainen maksoi suunnilleen vain 15 euroa. Voin täysin vahvistaa, että se oli joka sentin arvoinen. Voisin kirjoittaa aivan oman postauksen Kings Courtin aamiaistarjoiluista. Jokaisen Prahaan eksyvän pitäisi käydä kokemassa tämä aamiaisbuffet. Paitsi ruoat niin myös palvelu oli erinomaista (minulle jopa tuotiin soijalatte ilman lisäveloitusta!). Valikoima ruokien suhteen oli suunnaton. Koska tiesin, että minä en mitenkään voisi maistaa kaikkea mitä halusin, jouduin rajaamaan valintojani paljon suppeampaan. Päädyin siis ottamaan herkullisen croissantin, pannukakun, suklaadonitsin, oreo-keksin, jougurttia sekä tuoreita hedelmiä. Valikoimaan olisi vielä kuulunut paljon erilaisia lämpimiä ruokia täytetyistä sienistä pekoniin. Leipiä oli vaikka mitä sorttia ja jälkiruokiakin jos jonkinlaista. Ihastusta seurueessamme herätti myös mahdollisuus syödä jäätelöä (tai pehmistä) sekä sushia aamiaisen yhteydessä.

Hyvin täyttävän aamiaisen jälkeen käväisimme allekirjoittaneen pyynnöstä viereisessä kauppakeskuksessa ja siellä Sephorassa. Pikavisiitin jälkeen oli aika jatkaa turistihommia. Kävimme ihailemassa Prahan astronomista kelloa, kiipesimme ylös torniin ja otimme kuvia yläilmoista. Alhaalla odotimme muiden turistien kanssa kellon lyövän tasan kaksitoista, sillä sen piti olla jotain näkemisen arvoista.  Näin jälkeenpäin sanoisin, että tasatunnin lyönti kannattaa katsoa, jos sattuu muutenkin olemaan paikalla, mutta sitä ei kannata jäädä erikseen odottelemaan. Kiertelimme hetken aikaa aukion ympäristössä katsellen erilaisia pääsiäiskojuja. Joka puolella oli niin paljon pientä kivaa nähtävää!

Suunnistimme sen jälkeen ilman karttaa Kaarlensillalle. Paikalla oli meidän lisäksi runsain mitoin turisteja, mutta selkeästi pahin turistikausi ei ollut käsillä. Ylitettyämme sillan löysimme sattumalta lukkoja täynnä olevan toisen sillan. Kävimme pienellä sivupolulla katsomassa John Lennon-seinän. Valitettavasti seinä oli enemmän täynnä sotkuisia töherryksiä kuin netissä näkemiäni hienoja graffiti-taideteoksia, mutta varmasti joku on jo käynyt korjaamassa asian.  Seinä vaikutti siltä, että se saa uutta maalikerrosta päälleen jollei nyt päivittäin niin ainakin viikoittain.

Urheilullisina nuorina naisina lähdimme kapuamaan ylös kohti kukkuloita. Etappinamme oli Hradčany -linna-alue, joka on vanhinta Prahan asuttua seutua. Meitä ei kuitenkaan kiinnostanut eniten itse linna, vaan sivistyneinä lakiopiskelijoina Pyhän Vituksen tuomiokirkko oli jo ennen matkaamme saanut uteliaisuutemme heräämään. Pyhä Vitus on muun muassa tanssijoiden ja näyttelijöiden suojelupyhimys, mutta hän tarjoaa suojelua myös salamaniskuilta sekä nukkumiselta pommiin. Käytännöllinen kaveri ja mainio nimi, siis. Kirkko oli kaiken kaikkiaan vaikuttava, vaikka kuten yksi seurueesta sanoi, se on aika tavalla samanlainen kuin muutkin katoliset kirkot. Kun on nähnyt yhden, on nähnyt kaikki. Ainakin melkein. Kävimme myös itse linnassa, toisessa pienemmässä kirkossa sekä Golden Lanella, jossa on paljon suloisia kirkkaanväirisiä pieniä taloja. Ikäväksemme tuuli oli hyvin navakka ja minä ainakin olin kylmissäni koko ajan (isä ja Valdo voivat olla hiljaa aiheesta ”milloin Sofialla EI ole kylmä”).

Lähdimme lämmittelemään kukkulan lähellä olevaan Vegan’s Restauranttiin. Nautimme kaikki saman salaatin, sillä raskaan aamupalan jälkeen meidän ei tehnyt mieli mitään sen tuhdimpaa. Palvelu oli ripeää ja ruoka hyvää, tosin ehkä määrään nähden hintavaa. Luultavasti jokin muu kuin avokadosalaatti olisi antanut paikalle mahdollisuuden vakuuttaa ruokailijat vegaanisen ruoan erinomaisuudella. Paikka oli kaikesta huolimatta todella sympaattinen, joten tätäkin paikkaa voin hyvin suositella Prahaan matkustaville.

Sää vaikutti paremmalta palattuamme takaisin ulkoilmaan. Päätimme seuraavaksi lähteä tarkastamaan Petřín näköalatornia. Vaikka Bryssel on mäkistä seutua ja olin juuri joutunut siellä ravaamaan ylös alas jos jonkinmoista kukkulaa, Praha on omalla tasollaan. Minua ei yhtään haitannut harppoa kohti Petřín kukkulaa, joka on kuulemma Prahan kukkuloista korkein. Kun pääsimme kukkulan laelle, ei työmme päättynyt siihen. Näköalatorniin olisi ollut hissi, mutta jumppapirkkoina me päätimme kivuta torniin ilman apuvälineitä. Ulkoasullisesti torni muistuttaa Eiffel-tornia – hyvin pientä Eiffel-tornia. Silti jo puolessa välissä mietimme eikö kiipeäminen ikinä lopu! Ylhäältä avautuvat maisemat olivat kyllä kaiken kiipeämisen arvoisia.

Me olisimme halunneet laskeutua alas kukkulalta raidehissillä, mutta totta kai meidän tuurillamme se oli kiinni vielä torstaina. Sokkeloisesti puikkelehtien me tulimme alas omia reittejämme. Meitä lähti seuraamaan kaksi muuta suomalaista, sillä eihän edes Prahassa voi päästä juuriaan karkuun. Otimme paljon kuvia kauniista luonnosta, sillä huhtikuun alussa puut olivat täynnä lehtiä, maa pullollaan kukkia ja jostain syystä ilmassa leijui ruohosipulin vieno tuoksu.

Alhaalle päästyämme ylitimme jälleen joen. Jenni oli kuullut paikasta nimeltä Choco Cafe, josta sai kuulemma hyvää kaakaota. Voisi luulla, että Belgiassa asuvana suklaa ja kaakao tulisivat hiljalleen ulos korvista. Toisin kuin vohveleihin suklaaseen en voi kyllästyä. Minun ottamani kaakao oli ihanaa ja paksua, aivan kuin pelkkää sulaa suklaata. Se myös lämmitti mukavasti ulkona vietetyn ajan jälkeen. Kaakaoiden jälkeen kiertelimme kaupungissa jonkin aikaa, yritimme epätoivoisesti löytää illallispaikkaa ja kävimme yksillä drinkeillä savunkatkuisessa teini-drinkki-baarissa.

Nämä tytöt <3

Tiivistetysti, ensimmäinen kokonainen päivä Prahassa oli suuri menestys. Kävelimme yli kaksikymmentä kilometriä, sää oli ajoittaisesta kylmyydestä huolimatta mainio ja mikä tärkeintä, saimme paljon kauniita kuvia julkaistavaksi instagramissa.

Leuven 13. The one where I can’t spell Antwerp

Onko se Antwerp? Onko se Antwerpen? Onko se Anvers? No onhan se! Sen jälkeen kun itävaltalainen ystäväni sanoi, että minä pitäisin Antwerpenista, on minun tehnyt mieli käydä kokemassa paikka itse – vaikka sen nimi tuntuu olevan joka kielellä eri. 1,2 miljoonan hengen kaupungissa (siitäs sait Bryssel, Antwerpenin asukasluvun sain selvitettyä) huhutaan olevan Belgian parhaimmat shoppailumahdollisuudet, mikä yllätti minut kokonaan. Shoppailun lisäksi Antwerpen on tunnettu timanteistaan, mutta tähän puoleen en ole sen tarkemmin tutustunut.

Rautatieasema

Matkustin Antwerpeniin äitini kanssa maanantaisena aamuna. Olin heti saapuessamme vakuuttunut, että Antwerpen vie sydämeni. Rautatieaseman rakennus oli suorastaan henkeäsalpaavan upea. Mielenkiintoista oli, että portaat olivat kaikki suljettuja ja niiden sijaan käytössä olivat vain rullaportaat. Tämä passasi kävelystä kärsivälle äidilleni (lukijat voivat kyseenalaistaa miksi edes raahaan äitiäni paikkoihin, joissa on pakko kävellä. Syy on ymmärrettävä, olen oikeasti demoni). Rautatielaiturit olivat kolmessa eri kerroksessa, mikä oli vakuuttavan näköistä. Meille oli etukäteen luvattu, että ostoskadut alkavat suoraa rautatieasemalta. Valitsimme siis lupaavimmalta vaikuttavan ja taivalsimme kohti, no, jotakin.

Rakennukset olivat jälleen kerran kauniita ja vanhoja. Erilaisia liikkeitä oli joka nurkalla. Me olimme jo käyneet useimmissa ketjuliikkeistä Brysselissä, joten jätimme ne välistä. Toden totta Antwerpen on shoppailijan taivas. Kun vihdoin pääsimme sivukujille kurkkimaan, mitä kaikkea kaupungilla on tarjota, olimme taivaltaneet jo ainakin puolitoista kilometriä, mikä ei tehnyt hyvää shoppailijakumppanini jalalle. Löysimme Iittalan myymälän sekä Suomeen tietääkseni jo rantautuneen & Other Storiesin (jonka hintataso on edelleen kipukynnykseni väärällä puolella).

Lähdimme siis palaamaan kohti rautatieasemaa samalla lounaspaikkaa muutaman tunnin kiertelyn jälkeen. Löysimme mukavan lounaspaikan, josta sai ruokaa myös mukaan. Kasvisvaihtoehdot oli merkitty selkeästi esille. Kaipaisin samanlaisia edullisia deli-paikkoja Helsinkiin. Nytkin kahden hengen ateriointi juomineen maksoi yhteensä 13 euroa. Kahden jälkeen olimme jo junassa ihailemassa ohi kiitävää belgialaista maaseutua.

Eläintarha jäi tällä erää kokematta. Tämä totta kai tarkoittaa vain sitä, että minun on lähdettävä Antwerpeniin käymään uudestaan. Ties mitä pieniä aarreaittoja sieltä vielä paljastuu!