Leuven 30. The one where there is the last Cantus

Sain tenttiurakkani viimein valmiiksi, kun tiistaina kävin tekemässä Public International Lawn lähes neljä tuntia kestäneen monsteritentin. Kun kokeet olivat vihdoin pulkassa, Belgia päätti näyttää jälleen todelliset kasvonsa ja lämpöaalto väistyi Leuvenin yltä. Tuttuakin tutumpi sade on siis ollut päivittäinen vieras.

Ihania ihmisiä

Kun viimeinen tentti on hoidettu pois alta, paljon muitakin viimeisiä asioita on tullut eteen. Tiistaina illalla jouduimme hyvästelemään yhden alankomaalaisen ystävämme, joka suuntasi aikaisin keskiviikkoaamuna kohti kotia. Torstaina puolestaan oli meidän viimeisen Cantuksen vuoro, jonne kaveripiiristäni kaikki muut paitsi jo lähtenyt ystävämme pääsi paikalle. Olin onnessani, että minun alankomaalainen ystäväni ehti mukaan, sillä hän ei ollut ikinä aikaisemmin ollut belgialaisella Cantuksella. Myös turkkilaiselle ystävälleni tämä oli ensimmäinen belgialainen pöytäjuhlakokemus.

Kuvassa olen selkeästi erittäin ylpeä itsestäni, koska käytin asusteita #malli

Teemana oli tällä kertaa Latina. Luonnollisesti Cantusta varten täytyi pukeutua teeman mukaisesti. Minä olisin halunnut alun perin ostaa ylisuuren jalkapallopaidan, mutta etsinnöistäni huolimatta en löytänyt sopivaa. En halunnut hankkia mitään sellaista, mikä on kallista ja mitä en käyttäisi ikinä muuten, joten off-shoulder-röyhelöt ja punaiset kukkakoristeet saivat jäädä kauppaan. Pukeuduin siis… tropiikiksi? Leikitään, että asuni on Amazonin sademetsä.

Cantus itsessään sujui erittäin tyypilliseen tapaan. Oli laulua, oli juomia ja oli rangaistuksia. Poikkeuksellista oli se, että espanjankielisiä lauluja oli huomattavasti enemmän kuin tavallisella Cantuksella. Ja totta kai me ”lauloimme” Despaciton, joka on toinen biisi, jonka tulen ikuisesti yhdistämään Erasmus-kokemukseeni (toinen on totta kai Ed Sheeranin Shape of You). Minä pidin siitä, että vaikka olin oman porukkani kanssa, pääsin vielä tässä vaiheessa vaihtoani tutustumaan uusiin ihmisiin. Yleensä ESN-cantuksella pyörii aina samat ihmiset ja minusta on totta kai aina kivaa viettää heidän kanssaan aikaa. Kuitenkin on hauska tavata muitakin kuin vain niitä omia bestiksiä. Nyt esimerkiksi tutustuin kahteen chileläiseen jätkään, joita en ollut ikinä aiemmin tavannut. Kaiken lisäksi yksi chileläinen kaverini, jonka kanssa ystävystyin heti vaihdon alussa, on samasta yliopistosta kuin kohtaamani kaksikko. Pääsin siis harjoittamaan espanjantaitojani uusien ihmisten kanssa hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Spanglish sopii aika hyvin latina-teemaan, eikö?

Iltaa varjosti ihan pienesti se, että suomalaiset kaverini olivat vihoviimeistä iltaa Belgiassa. He olivat ensimmäiset kaverit, jotka täällä Belgiassa tapasin, joten minulla oli vähän tunteellinen olo. Minä onneksi selvisin melkein Cantuksen loppuun asti kuivin silmin. Olin iloinen, että he jaksoivat juhlia ja olla todella messissä siitä huolimatta, että heillä oli aamulla aikainen lähtö kohti Lontoota. Leevin Cantuksella johtama ”500 Miles” todella kruunasi illan.   

Kolme Ässää

Onneksi paikalla oli paljon hilpeällä tuulella olevia ihmisiä. Muuten olisin ehkä vellonut pidemmän aikaa ”kaikki hyvä päättyy nyyh” –tunteessa. Sen sijaan juttelin ihanille ihmisille, tein huonoja päätöksiä ja tanssin sydämeni kyllyydestä. Olin kotona aikaisemmin kuin tiistai-illan juhlintojen jälkeen (miten Suomessa en jaksa olla ulkona jälkeen puolenyön mutta täällä ihan huomaamattanikin päädyn kotiin vasta aamuseitsemältä?!), mutta olin silti ollut hereillä jo 24 tuntia, kun vihdoin saatoin painaa pään tyynyyn.

Olin aika yllättynyt, miten kiva ilta minulla loppujen lopuksi oli. Olin valmistautunut tuntemaan oloni melko kurjaksi, koska tämä oli viimeinen Cantukseni, viimeiset isommat yhteiset juhlat ja lisäksi osaa ihmisistä en välttämättä tule näkemään pitkään aikaan jos ikinä (ellemme sitten kaikki palaa elokuun lopulla uusintatenttejä tekemään…). Hiljalleen kuitenkin oman vaihtoni loppu alkaa hiipiä nurkan takaa, ja seuraava viikko taitaa kulua kokonaisuudessaan hyvästejä jättäessä.

Leuven 29. The one where there are exams

Noordoever, paikka jossa kahvi on kallista, palvelu huonoa ja missä minä jatkuvasti istun

Totta se on. Erasmus ei olekaan pelkkää matkustelua ja hauskanpitoa. Noin puolessa välissä toukokuuta minulle selvisi, että Leuven-elämän päätteeksi minun täytyisi mennä istumaan kuumaan luokkahuoneeseen ja kaataa ulos kaikki se vähä tieto, jonka olen jotenkuten onnistunut haalimaan neljän kuukauden aikana. Mikä järkytys!

Leuvenissa tenttipäivät valitaan kutakuinkin itse. Helmikuun loppuun mennessä minun oli valittava KuLoketin kautta, milloin haluan ottaa minkäkin tentin. Oikiksessa Helsingissä ei ole varsinaisia tenttiviikkoja, joten minulla ei ollut mitään tietoa, miten minun kannattaisi hajauttaa tenttini. Päätin sitten laittaa kaikki viisi tenttiäni kymmenen päivän sisälle, ja vieläpä mahdollisimman lähelle heinäkuun loppua. In hindsight olisin voinut tehdä parempia valintoja. Tenttien aikataulut ja tenttisalit tulivat tietooni joskus toukokuun lopulla. Vaikka siis päivä oli minulla tiedossa jo helmikuussa, tarkan kellonajan sain tietooni melko myöhään.

Olen ahkerasti opiskellut jo lukukauden aikana tenttejä varten (ihan oikeasti!), sillä Helsingissä olen tottunut siihen, että koko ajan jokin tentti lähestyy. Belgiassa tyyli on hieman toinen, ja monet aloittavat opiskelun vasta toukokuun alussa. Kun tentteihinlukuperiodi vihdoin todella käynnistyy toukokuun lopulla, Leuven hiljenee lähes täysin. Ihmiset jonottavat kirjastoihin aamulla ja istuvat koko päivän opiskelemassa – siis jos he ovat niin onnekkaita, että saavat paikan. Minä olen suosiolla jäänyt omaan huoneeseeni, sillä tykkään muutenkin aloittaa opiskelun kauan ennen kuin ensimmäinen kirjasto avaa ovensa. Olen välillä käynyt Noordoeverissa sekä Le Pain Quotidienissä kirjojeni kanssa, mutta yleensä olen ehtinyt jo jonkin aikaa päntätä ennen kumpaankaan menemistä.

Meitä varoiteltiin etukäteen koevilpistä. Meille annettiin tiukat ohjeet alleviivausten tekemisistä sekä dokumenttien käytöstä tentissä. Oikikselle tyypillisesti meille on useimmissa kokeissa luvallista tuoda lakeja, direktiivejä ja joskus myös muita dokumentteja. Samoin kuin Suomessa, lakeihin saa tehdä alleviivauksia. Jostain syystä meille on erityisesti korostettu, että on kiellettyä alleviivata yksittäisiä kirjaimia. Tästähän voisi syntyä lauseita tai jopa kokonainen tenttivastaus! Ihan totta, jos joku näkee sen vaivan että alleviivaa kirjain kirjaimelta esseevastauksen, minusta hän on 20 pistettään ansainnut.

Kaikki viisi tenttiäni ovat hieman eri tyylisiä. Olen nyt käynyt kokemassa kolme, eli tavallaan ollaan jo plussan puolella. Ensimmäinen tenttini oli Subtantial EU Lawsta. Osasin jo etukäteen sanoa, että tentti olisi kaikista valitsemistani vaikein. Mukaan sain ottaa kolme source bookkiani – ilman muita merkintöjä kuin alleviivaukset – sekä tiettyjä valikoituja EJC-tapauksia. Mikä eroaa Suomesta on se, että tentissä ei käytetä lyijykyniä vaan kuulakärkikyniä. Minunlaiselle suttuiselle kirjoittajalle tämä ei ole ideaalitilanne. Aikaa tentin tekemiseen oli kolme tuntia, mikä ei ollut lainkaan riittävästi. Menin pieneen paniikkiin tentin alussa nähtyäni kysymykset ja lopulta minulta jäi vastaamatta melkein puoleen kysymyksistä. Ei mitenkään loistelias alku tenttimiselle.

Seuraava tenttini seurasi muutama päivä myöhemmin. Olin yrittänyt vältellä suullisia tenttejä valitessani kursseja, mutta kaikkeen en minäkään pysty. Company Lawn suulliselle tentille oli varattu aikaa vartti ja lisäksi noin vartti kysymyksiin valmistautumiseen. Olin ajallaan paikalla, mutta minun edelläni luokkahuoneen ulkopuolella istui kaksi muuta vuoroaan odottavaa. Olin suunnitellut syöväni tentin jälkeen, joten olin aika pettynyt, etten ollutkaan pääsemässä ruokailemaan puolen tunnin kuluttua. Odotellessa aika tuntui pysähtyneen, eikä asiaa auttanut aivan hirveä kuumuus, joka on pitänyt Belgiaa vallassaan siitä asti, kun meidän on pitänyt keskittyä lukemiseen. Company Lawn tentti oli ainoa, johon sain ottaa mukaan ihan mitä vaan materiaaleja, jopa kannettavani. Aikaa valmistautua kysymyksiin on niin niukasti, ettei siitä ole hirveästi iloa. Minun varttini tuntui pitkällisen odottelun jälkeen katoavan kuin tuhka tuuleen.

Leuvenin suullisissa tenteissä on se outo puoli, että tenttiin valmistautuva istuu samassa huoneessa, jossa silloinen tentin tekijä esittää vastauksensa. Tenttijä siis joutuu kuiskailemaan vastauksensa, jotta takana istuva ei kuule vastausta. Company Lawn tentissä tosin kaikille annettiin eri kysymykset, joten kopioinnin vaaraa ei ollut.

Toista oli taas torstain Labour Lawn suullisessa tentissä, jossa suurehko joukko opiskelijoita istutettiin luokan perälle, annettiin papereita käteen ja jokainen saattoi sopivan hetken koittaessa mennä esittämään omat vastauksensa professoreille, ensin yhdelle ja sitten toiselle. Tässä tilanteessa tuli hyvin esille se, ketkä ovat tottuneempia suullisten tenttien tekijöitä. Italialainen ystäväni oli kertonut aiemmin, että hän ei ole tehnyt aikoihin kirjallisia tenttejä, pelkästään suullisia. Prahasta kotoisin oleva kaverini oli maininnut, että hänen tenteistään reilusti yli puolet on suullisia. Siinä missä heidän suulliset esityksensä olivat kaukaa katsottuna sujuvan oloisia ja luonnollisia, minä rämmin omissa esityksissäni ojasta allikkoon vailla minkäänlaista punaista lankaa. Asiaa ei auttanut se, että olin stressaantuneena onnistunut juomaan koko vesipulloni tyhjäksi jo ensimmäisen tunnin aikana, minulla oli edelleen jano 30 asteen kuumuuden takia ja halusin päästä vessaan.

En tahtonut jäädä viimeiseksi saliin, joten jossain vaiheessa rohkaistuin ja selitin ensin pelottavalle opettajalle kaiken, mitä ikinä keksin hyvin epäloogisessa järjestyksessä minkä jälkeen siirryin seuraavan professorin luo, jolle selitin asian vierestä vielä epäloogisempia ajatuksenjuoksujani. Mutta hei, ainakin sain asian hoidettua pois alta!

Seuraavana minulla on vuorossa kaksi isompaa tenttiä. Juhannusaaton kunniaksi teen International Police and Jurisdictionin, jonne saan ottaa mukaan joitakin EU-asetuksia ja sopimuksia – niitä ei tietenkään ole listattu mihinkään. Toivotaan, että minulla on oikeat dokumentit kasassa. Tiistaina minulla on vuorossa viimeinen iso rupeama Public International Lawn kanssa, jolle en ole ehtinyt uhrata juuri ajatuksia yli viikkoon. Tähän tenttiin saan ottaa mukaan kaiken muun paitsi kannettavan. Molemmissa uskon ongelmaksi tulevan ajankäytön, sillä olen tottunut viiden tunnin tentteihin, ja esseekysymyksiä on muistaakseni kummassakin viisi mutta aikaa on vain se kolmisen tuntia.

No. Viimeinen puristus ja sitten saa vähän aikaa levätä!

Leuven 28. The one where there are too many bars

Oude Markt maaliskuussa (terassikausi ei ollut vielä edes alkanut!)

”Toivottavasti pidät oluesta” oli yksi ensimmäisistä kommenteista, joita sain kuulla, kun kerroin vanhalla työpaikallani lähteväni Belgiaan vaihtoon. Sain myös tietää yhdeltä silloisista työkavereistani, että Leuvenissa on huomattava määrä erilaisia pubeja ja baareja, joissa tarjottiin niin montaa erilaista olutta, että vaikka joisin joka päivä vaihtoni ajan yhden erilaisen oluen, en silti saisi käytyä niitä läpi. Kaikista näistä varoitteluista huolimatta en osannut valmistautua siihen, miten monta baaria näin pieneen kaupunkiin oikein mahtuu. Olen valehtelematta käynyt useammassa eri baarissa pelkästään Leuvenissa kuin Helsingissä. Koska olen lähes asiantuntija, ajattelin antaa lyhyen, puolueellisen sekä informaatioköyhän arvion mahdollisimman monesta Leuvenin baarista. Ja totta kai täysin päättömässä järjestyksessä.

Café Belge. Jostain minulle täysin tuntemattomasta syystä olen istunut kyseisessä baarissa useammin kuin varmaan missään muussa Oude Marktin baareista (ja vanhemmille tiedoksi, että puhutaan varmaan 5-10 kerrasta, ei siis jokailtaisesta harrastuksesta). Paikalla on jonkinlainen ’punainen maine’, minkä vuoksi oletan vanhempani viimeistään nyt jättävän minut perinnöttömäksi. Kuulemma Café Belgessä käydään porukalla kiihtyneitä poliittisia keskusteluja, mutta minulle on ainakin jäänyt hämäräksi, miten musiikin pauhatessa kukaan voi käydä kunnollista keskustelua muuten kuin kahden kesken. Olut on halpaa, palvelu töykeää ja paikka vaikuttaa epäsiistiltä. Sisustukseltaan se muistuttaa paikkaa, jonne mentäisiin juttelemaan, mutta silti sinne on mahdutettu tanssilattia DJ-koppeineen. Olen melko varma, että olen pyörähdellyt siellä villisti kieppuen ainakin muutamaan otteeseen.

De Giraf. Hei, haluatko unohtaa koko loppuillan? Tämä paikka on juuri sinua varten! Oude Marktilla sijaitsevassa shottibaarissa on kirjaimellisesti jokaiselle jotakin. Uskoakseni kaikista suosituin shotti on Harry Potter –shotti, jota varten baarimikko pistää shown pystyyn. Olen ihmeissäni, että koko paikka ei ole vielä palanut poroksi. Olen melko varma, että kun yhden illan aikana joutuu viidettäkymmenettä kertaa valmistamaan kyseisen shotin, kenellä tahansa alkaa hiljalleen nousta idea tuhopoltosta. Suosittelen siis kokeilemaan – omalla vastuulla – jotain vähän omaperäisempää. Listalla on muun muassa Grasshopper-niminen shotti, jonka kanssa saa maisteltavaksi heinäsirkan. Kasvissyöjänä minulta on jäänyt tämä erikoisuus kokematta. Kiitos nimeltämainitsemattoman suomalaisjoukon, De Giraffista on nykyään mahdollista saada myös jallushotti.

Lievästi sanottuna epäselvä kuva tyttöjen illalta. Minulla ei ole tapana ottaa kuvia, kun olen vain viettämässä kavereiden kanssa aikaa, joten otosten löytäminen tätä postausta varten oli haastavaa.

Vesper. Pysytään samalla puolella Oude Marktia. Vesper on yksi Leuvenin harvoista baareista, josta saa drinkkejä. Olen ollut täällä muutamaan otteeseen viettämässä tyttöjen iltaa. Drinkit eivät ole hirveän kalliita, palvelu yleensä pelaa mutta musiikki on usein aika kovalla. Sitä paitsi sain vähän aikaa sitten tietää saaneeni traumoja kyseisessä paikassa jo pääsiäislomalla, joten tunteeni Vesperiä kohtaan ovat ristiriitaiset. Toisaalta tunteeni about kaikkia Leuvenissa kokemiani baareja kohtaan ovat vähintään ristiriitaiset, joten ei mitään uutta auringon alla.

Ambiorix. Välillä tuntuu, että kaikki tiet vievät jossain vaiheessa Ambiorixeen. Melkein kaikissa Oude Marktin baareissa voi halutessaan tanssia ja paikalla on yleensä jonkunlainen DJ, mutta Ambiorixeen mennessä tietää menevänsä tanssimaan. Tai uskoo menevänsä tanssimaan, sillä paikka on joko puolityhjä tai tupaten täynnä – puoliväliä ei ole. Joskus minulla on aivan älyttömän hauskaa tanssia penkkien päällä poissa muiden jaloista tai tanssilattialla kavereiden kanssa. Joskus tanssiminen on aivan mahdotonta, koska ihmisiä on liikaa, ja he kaikki ovat pitkiä belgialaisia ja minusta tuntuu kuin olisin jumissa kaivon pohjalla. Tai sitten ihmisiä ei ole sinänsä liikaa, mutta on yksinkertaisesti liikaa miehiä, joista kukaan ei tunnu ymmärtävän, että jos joku toinen mies ei ole kiinni naisessa niin se ei tarkoita, että heitä kaivataan viereen kiehnäämään.  Musiikki Ambiorixessa on sitä samaa jumputusta, mitä radiostakin kuulee. Tosin jostain syystä Antti Tuiskun Keinutaan ei ole löytänyt tietään listoille pyynnöistä huolimatta.

Bar Nine. Huvittavaa kyllä, en ole varmaan ikinä ollut sisällä tässä baarissa. Olen muutamaan otteeseen käynyt istumassa iltaa toisen drinkeistä pitävän kaverin kanssa, mutta vain Bar Ninen terassilla. Paikka on siis toinen Oude Marktin ”drinkkibaareista” (okei, tietääkseni toinen, en ole käynyt kaikissa Oude Marktin baareissa, niitä on yksinkertaisesti liikaa), vähän hintavampi kuin Vesper mutta todella hyvä nonetheless. Palvelu on ainakin ketterämpää. Bar Nineen ei todellakaan tulla vetämään olutta kaksin käsin – ja ehkä siksi minä pidänkin siitä. Yhden cocktailin hinnalla saisi varmaan viisi olutta Cafe Belgessä, mutta otan yhden cocktailin paljon mieluummin any day.

Professor. Nyt kun olemme päässeet  drinkkibaarien makuun, parasta mainita myös tämä paikka. Professor on samannimisen hotellin alakerrassa. Sen drinkkilista on kattava – paljon pidempi kuin edellä mainituissa drinkkibaareissa. Hinnat ovat myös huokeampia. Miljöössä vain olisi parantamisen varaa. Taisin juoda kyseisessä paikassa mojiton, joka osoittautui pettymykseksi. Kukaan seurueestamme ei tainnut erityisemmin pitää drinkeistään. Ne olivat yltiömakeita ja hedelmillä koristeltuja, mutta hedelmät olivat jo vähän elämää nähneitä ja minä mieluummin ottaisin hyvän drinkin kuin kulahtaneen hedelmäsalaatin – varsinkin, jos olen tilannut drinkin enkä näivettynyttä trooppista elämystä.

Barvista. Kävin täällä kerran treffeillä, ja me taidettiin valita paikka vain siksi, koska se ei ollut Café Belge. Rima siis aika alhaalla. Paikka oli kuitenkin ihan ok. Hyvä puoli oli siinä, että tanssilattiaa ei ollut (tai ehkä sellainen oli, mutta sillä hetkellä se ei ollut käytössä), eli toisen ihmisen puheen saattoi oikeasti kuulla.

De Kroeg. Cafe Allee. Karement. Farao. Jostain syystä minulla menee kaikki nämä paikat onnellisesti sekaisin. Tai okei, tiedän syyn, ne ovat vieretysten ja monella tapaa samankaltaisia. Karement on mukavan tilava. Tanssilattia on heti ovesta sisälle tultaessa, mikä ei ole hirveän kivaa, koska pahimmillaan sisään astuessaan kohtaa heti valtavan ihmismassan, vaikka sisemmällä olisi enemmän tilaa. Farao on muistaakseni aika piskuinen paikka, jonne joukko nuoria naisia kokoontui katsomaan Temptation Islandia (siis oikeasti, siellä taisi olla ovella kyltti, jossa kerrottiin Temptation Islandin oleva katsottavissa siellä joka keskiviikko). En ole tainnut käydä näissä paikoissa kuin kerran, ellen sitten ole nopeasti käynyt vilkaisemassa käytyäni ensin jossain muussa Oude Marktin paikoista.

De Rector. Varmaan ainoa baari, jossa olen käynyt myös syömässä. Hintaluokka on aikalailla samaa kuin kaikkialla muualla Oude Marktilla. Ihan totta, minulta alkaa loppua adjektiivit ja tavat kuvailla paikkaa. Onko siellä tanssilattiaa? Luultavasti. Onko juomavalikoima laaja? Ehkä. Uskoakseni joo. Minä olen tainnut juoda siellä vain hampaissa tuntuvaa makeaa mansikkaolutta. Alankomaista kotoisin oleva ystäväni ei suosittele paikkaa, koska De Rectorin baarimikko yritti iskeä häntä aamulla kuuden aikaan toisessa baarissa. Joten ehkä tähän baariin astuessaan kannattaa varautua siihen, että myöhemmin joutuu hätistelemään yli-innokkaita baarimikkoja pois kimpustaan?

Albatros. Olen käynyt Albatrossissa varmaan neljä kertaa. ESN-bileet järjestetään siellä, enkä usko paikan olevan muutoin auki. Ja eh. Ensimmäisellä kertaa porukkaa oli todella paljon, koska oli kansainvälisten opiskelijoiden ensimmäinen viikko Leuvenissa. Muistaakseni minulla oli todella hauskaa, mutta kadotin neuletakkini (= joku otti sen humalapäissään mukaansa, mikä ei kuulemma ole kovin harvinaista). Seuraavilla kerroilla meno oli hyvin hiljainen viimeisiä ESN-bileitä lukuun ottamatta. Juomia saa drinkkilippuja vastaan, joita pitää käydä ostamasta erilliseltä pisteeltä. Tämä on turhan vaivalloista. Albatros ei suosikkipaikkojani, eli olisin jättänyt kaikki muut bileet välistä paitsi ensimmäiset ja viimeiset.

Hauskana lisänä rosmariinin oksa sekä karpalot

Carlisse. Tämä on uusi tuttavuus, ja kävin siellä ensimmäistä kertaa vasta kokeisiinlukuperiodin alettua. Kaverini oli kehunut, että Carlissesta saa parhaat Gin&Tonicit Leuvenissa, eli olihan sitä päästävä testaamaan. Ja totta kai kaikista gineistä valitsin Napuen. Ajatella, että minun oli lähdettävä Belgiaan asti maistamaan suomalaista giniä! Carlissessa erityisen hyvää on se, että baarimikko osaa valita parhaimman tonicin sopimaan kulloiseenkin giniin. Itse tulee harvemmin mietittyä tällaisia asioita. Sisältä paikka muistuttaa mitä tahansa Leuvenin baareista, eli se on melko nuhjuinen eikä tosiaan anna ymmärtää, että paikasta saa kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia ginejä. Carlisse tarjoaa myös ruokaa ja myös alkoholittomia juomia, kuten aamukahvia viereiseen kirjastoon rientäville opiskelijoille.

Fac barit. Nimi kuulostaa joltain aivan muulta, ja muutaman ensimmäisen kerran kuullessani fac barin mainittavan minun piti hetkeksi heristää korviani. Leuvenissa on paljon faculty bareja, ja suunnilleen jokaisella tiedekunnalla on omansa. Sisälle niihin pääsee vain opiskelijakorttia näyttämällä. Tai ihan vain puhumalla itsensä sisälle. Työntekijät ovat kaikki opiskelijoita, eikä näiltä paikoilta kannata odottaa mitään henkeäsalpaavia elämyksiä. Tai no, riippuu toki siitä, millaisia elämyksiä etsii.

Kaikissa Fac bareissa juomat ovat todella halpoja (eurolla saa oluen, alle kahdella ’viiniä’), valikoima suppea ja lattia tahmainen. Yleensä fac bareihin mennään juomaan edullisesti eikä siis nauttimaan siitä, mitä juodaan. Budjettitietoiselle opiskelijalle tämä on totta kai mainio asia. Oikeustieteellisen tiedekunnan vieressä Tiensestraatilla on jo useita fac bareja, kuten  Recup ja Politika (ne menevät auttamatta minulla sekaisin, koska ne ovat kirjaimellisesti vieretysten, ja niissä kaverini ovat viihtyneet parhaiten, Luoja yksin tietää miksi). Olen kerran viettänyt illan tanssimalla valehtelematta yli neljä tuntia jommassakummassa ja se oli todella hauskaa. Eli riippuen päivästä ja mielentilasta voi joskus päätyä viettämään koko iltansa piskuisessa opiskelijabaarissa alkuperäisten suunnitelmien kadottua taka-alalle. Myös Letteren on ihan kiva, vaikka musiikki ei minun kokemukseni mukaan ole niin hyvää.

No lapset, mitä me tästä to-del-la pitkästä sepustuksesta opimme? 

Ensinnäkin, en työkavereideni toivotuksista huolimatta pidä vieläkään oluesta. Kuinka monta olutta ihmisen pitää juoda, että pitää enemmän oluesta kuin viinistä? En tahdo kokeilla onneani tämän hypoteesin kanssa. Toisekseen, olen käynyt kokemassa varmaan kaikki Leuvenin drinkkibaarit, mihin ei toisaalta vaadita paljon, mutta pidän sitä silti saavutuksena. Oluen luvatussa maassa en olisi odottanut pääseväni kokeilemaan uusia drinkkejä. (Tosin pakko tähän väliin mainita, että ehkä paras täällä juomani drinkki oli Baraccassa). Ja mikä tärkeintä: kenenkään ei ikinä kannata kysyä minulta baarisuosituksia, koska en selvästikään tiedä, mistä minä puhun. 

Leuven 27. The one where I live the Lux life

Aamu valkeni kauniina ja kirkkaana kesäisenä sunnuntaipäivänä. Koska uni on heikoille (tai minulla on päällä paha stressi enkä saa nukutuksi sen pidempään, tiedä häntä), nousin ylös viideltä, tein pienen kotitreenin ja aloin valmistautua päivää varten. Oli vihdoin viimein aika tehdä jotain, mikä oli ollut jo yli kuukauden in the making: Valloittaa Luxemburg.

Kanssani tätä vaarallista tehtävää lähti suorittamaan kaksi kaveriani. Joku voisi kyseenalaistaa päätöksemme lähteä ulkomaille kesken koeperiodin. Toisaalta olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, että kymmenien vuosien päästä tulen muistamaan varmemmin matkan  Luxemburgiin kuin kirjojen vieressä istumisen kahden viikon ajan. Lisäksi hintaa tälle ulkomaanreissulle tuli todella vähän: edestakainen reissuni maksoi yhteensä alle 30 euroa! Suomesta vastaavalle reissulle lähteminen tulisi kustantamaan halvimmillaankin yli 200 euroa.

Valitettavasti en ottanut kuvaa näyteikkunatytöistä

Koska käytimme junaa, me missasimme juuri ja juuri vaihtojunamme Brussels Noordilla. Ei vain ole mahdollista, että junat kulkisivat ajallaan kun minä olen kyydissä. Meillä oli siis paljon aikaa kierrellä tätä viehättävää Brysselin aluetta, jonne en olisi ikinä eksynyt ilman epäonneamme. Kello oli tuskin yhdeksää aamulla, mutta löysimme paljon ihmisiä istumassa oluet käsissään baarien näköjään auettua huomattavan aikaisin ollakseen sunnuntai. Pääsimme ihastelemaan myös Brysselin punaisten lyhtyjen aluetta ja ikkunoita, joissa istuskeli naisia pienissä vaatteissaan aamuvirkkujen pällisteltävänä. Tämä luonnollisesti toi minulle mieleen Trijber & Hansen –tapaukset Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä.

Pääsimme liikenteeseen vihdoin tuntia myöhemmin. Meillä oli kaikilla muistiinpanoja mukana, jotta saisimme otettua kaiken ilon irti useamman tunnin junamatkasta. Keskustelimme myös tärkeistä asioista, kuten ”mieluummin migreeni kuin raskaana” sekä muista lentävistä lauseista jotka eivät valitettavasti liittyneet lainkaan Europolin toimintaan. Maisemat vaihtuivat hiljalleen maaseuduksi ja pohjoisen tasaisuus jäi jälkeen mäkisen maaston vallattua ikkunoista avautuvan näkymän.

Saavuimme Luxemburgiin yhden maissa. Allekirjoittanut oli syönyt aamupalansa seitsemältä, joten ensimmäisenä suuntasimme totta kai Delhaizeen. Nappasimme mukaamme jokainen jotakin lounasruokaa. Minä tylsänä otin saman falafel-salaatin kuin olin ottanut Oostendessä vain muutama viikko aiemmin, mutta meille kasvissyöjille ei ole hirveästi helppoja vaihtoehtoja. Lähdimme sen jälkeen innoissamme etsimään paikkaa, jonne istahtaa eväiden kanssa.

Hetken käveltyämme ja ihasteltuamme maisemia löysimme pienen puistonpoikasen ja istuimme nauttimaan ruokiamme. Kaikkialla oli uskomattoman vihreää. Ei sillä, että Leuvenia voisi pitää minään metropolina ja suurin osa Belgiassa vierailemistani kaupungeista eivät ole betoniviidakoita, mutta Luxemburgiin verrattuna ne ovat kalseanharmaita ja vailla luontoa. Kaikki se vehreys sai minut todella hyvälle tuulelle.

Meillä ei ollut mitään suunnitelmaa. Tiesimme etukäteen, että Luxemburgissa ei ole järkyttävän paljon nähtävää ja että keskusta on nopeasti käyty läpi. Olin saanut Jenniltä vinkin käydä tietyssä suklaakahvilassa, mutta täyttävän lounaan jälkeen se ei ollut ykkösprioriteettinamme. Sitä paitsi koko pieni kaupunki on nähtävyys itsessään. Pääsimme nopeasti ihastelemaan ihmisjoukkoa, joka oli juhlimassa Portugalin päivää (vaikka nopealla googlauksella minulle selvisi, että Portugalin päivää vietetään 10. eikä 11. kesäkuuta).

Sveitsiläinen kellomainos?

Kuljimme siis päättömästi eteenpäin. Oli todella lämmin päivä, joten olimme todella valinneet ideaalin päivän pienen pääkaupungin tutkiskeluun. Sunnuntain kunniaksi kaikki kaupat olivat kiinni, joten keskityimme lähinnä ikkunoiden ihailuun. Olin yllättynyt, että näyteikkunoissa näkyvät hinnat eivät olleet sen kalliimpia kuin mitä olen Belgiassa tottunut näkemään. Tai no, löysimme kyllä vuokrailmoituksen 6500 euron kuukausivuokralla, joten ehkä hintataso on hieman korkeampi kuin mihin olen tottunut, ainakin tällä saralla.

Kauppojen ihailun jälkeen jatkoimme kohti yhtä Luxemburgin useista puistoista. Löysin tulevan vanhainkotini ja  suunnittelin hetken aikaa uuden isotädin hankkimista, mutta sen sijaan ystäväni pakottivat minut jatkamaan matkaa. Jatkoimme puistosta toiseen ja löysimme ison Luxembourg-kyltin. Minä ja Maiju emme kumpikaan olleet ikinä ottaneet kuvaa minkään kaupungin nimikyltin vieressä, joten otimme ilon irti tästä yllättävästä löydöstä. Puistossa oli paljon paikallisia, eikä meistä tuntunut olevamme turistien keskellä oikeastaan missään vaiheessa. Me sen sijaan olimme helposti tunnistettavina turisteiksi – kaksi vaaleaa blondia ottamassa kuvia kaikesta tai pakottamassa ystävänsä ottamaan kuvia heidän puolestaan.

Luxemburg tuntuu olevan rakennettu useaan eri kerrokseen. Näin saman maiseman todella monesta eri kulmasta, ja joka kerta tuntui, että huomasin jotain uutta. Menimme hissillä alas laaksoon, kiertelimme hetken ja kävimme nopeasti kirkossa.  Sen jälkeen lähdimme kiipeämään takaisin ylös. Minusta oli mukavaa käydä kaupungissa, jossa oli muutakin kuin tasaisen tasaista maastoa. Oikeastaan se muistutti minua Prahan matkasta!

Päivän kohokohta

Vihdoin kaiken sen liikunnan jälkeen oli aika mennä suklaakahvilaan! Chocolate House Natalie Bonn oli onneksemme auki myös näin sunnuntaisin. Paikka vaikutti hyvin suositulta turistien keskuudessa – eli sopi meille täydellisesti. Minun oli tehnyt mieli jäätelöä, mutta nähtyäni upeat kakut muutin nopeasti mieltäni. Koska olimme Luxemburgissa, koimme sopivaksi nauttia kakkupalojemme kanssa viiniä. En ole ikinä yhdistänyt kakunsyöntiä ja viinilasillista, mutta ainakin Luxemburgissa se on toimiva yhdistelmä. Otimme jokainen erilaiset kakkupalat. Minun kakkuni oli herkullinen suklaamousse-täytteinen kakku. Maiju otti ihanan vaaleanpunaisen moussekakun ja itävaltalainen ystävämme valitsi kookos-suklaabrownie-kakun. Maistoimme totta kai kaikkia, ja minun suosikkini oli ehkä kookos-kakku. Palat olivat aivan valtavia, mikä ei ole niin suuri ongelma mousse-kakkujen kanssa, mutta en ikinä olisi jaksanut syödä tuhtia kookos-brownie-kakkupalaa yksin. Tosin en jaksanut syödä valitsemaanikaan kakkupalaa kokonaan, vaikka minulla oli nälkä.

Kahvilassa juttelimme brittirouvan kanssa, joka oli Luxemburgissa viettämässä viikonloppua tyttärensä kanssa. En voinut olla pohtimatta, mitä kaikkea he oikein tekivät viikonloppunsa aikana – miten paljon nähtävää tässä pienessä maassa oikein on? Olin myös hyvin kateellinen heidän ranskankielentaidoistaan – pitänee herätellä omia taitojani, kunhan teen suuren paluun Suomeen (alle kuukauden kuluttua! Apua!).

Aivan kuin emme olisi saaneet jo riittävästi sokeria, menimme vielä hakemaan Laduréelta muutamia macaroneja, toisin sanoen me valitsimme jokainen kaksi macaronia nautittavaksi yli kolmen tunnin kotimatkallamme. Eli aika täydellinen päätös päivälle!

Väsyneinä mutta onnellisina saavuimme tuttuun ja turvalliseen Leuveniin yhdentoista aikaan, eli yli kahdentoista tunnin reissaamisen jälkeen. Minusta oli ihanaa, että pääsin matkustamaan pienenpieneen kääpiövaltioon, jonne en olisi Suomesta saakka varmaan päätynyt koskaan. Ja sain matkan aikana jopa vähän opiskeltuakin, eli ei lainkaan turha päivä!

Leuven 26. The one where I am a restaurant critic

Kuva Baraccan Instagramista. Meidän ollessa paikalla katokset olivat onneksi suojaamassa

Vaikka Leuven on selkeästi opiskelijakaupunki, riittää täällä muitakin ravintoloita kuin pikaruokapaikkoja. Toisin kuin Suomessa, illallisaika ei ala jo viideltä iltapäivästä ja pääty seitsemän pintaan (kauniisti yleistäen). Minä ja kolme ystävääni olimme sopineet menevämme ”for a fancy dinner” oltuamme yhdessä ensin brunssilla. Tai siis mitä järkeä on omistaa cocktail-mekko, jos sitä ei pääse käyttämään? Kutsuimme mukaan myös uuden saksalais-brasilialaisen ystävämme. Emme saaneet pöytää ravintolasta, jonne alun perin halusimme – viisi henkeä on vaikea määrä – joten päädyimme itävaltalaiskaverimme ehdotuksesta Baraccaan. Jouduimme lyhyen varoitusajan vuoksi ottamaan pöydän jo 18.15, mutta loppujen lopuksi se ei ollutkaan ongelma, sillä aloitimme ruokailun lopulta vasta seitsemän pintaan.

Baracca on Tiensestraatilla lähellä oikeustieteellistä tiedekuntaa. Se on omien sanojensa mukaan italialaistyylinen ravintola, mutta pastaövereitä on turha odottaa. Me saimme pöydän terassilta lämpölamppujen katveesta. Kolme meistä oli ajoissa, yksi pahasti myöhässä ja valitettavasti saksalaisystävämme joutui jättämään koko illallisen väliin yllättävän vesivahingon tehtyä ensiesiintymisensä hänen huoneessaan. Ikävältä veden ilmestymiseltä emme välttyneet mekään. Istuttuamme hetken ulkona alkoi Belgialle tyypilliseen tapaan sataa. Luojalle kiitos katetuista terasseista ja nopeasta palvelusta – työntekijät olivat hetkessä laittamassa muovisia seiniä suojatakseen meitä asiakkaita perinteiseltä rankkasateelta.

Kuten edellä jo mainitsin, pastan ylensyönti ei ole idea tässä ravintolassa. Sen sijaan ajatuksena on tilata ns. ”social biteseja”, eli jaettavaksi tarkoitettuja ruokia. Lisäksi listalla oli pitsoja, joiden olin kuullut olevan erinomaisia. Ruokalistat olivat vain hollanniksi - menu oli uusittu vain vähän aikaa sitten eikä englanninkielisiä vielä ollut - mutta kasvisvaihtoehdot oli merkattu selvästi valikoimaan. Meillä meni aika ja iäisyys valitessa haluamiamme ruokia. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen päädyimme ottamaan kasvislautasen, risoton, pieniä pork-sandwhichejä, ravioleja, margheritan sekä kasvispitsan. Meitä ”ei mitään eläintä” -kasvissyöjiä oli paikalla minä, ja ”merenelävät on ok”-kasvissyöjiä yksi, joten päädyimme ottamaan melko vähän lihaa itävaltalaisystävämme harmiksi. Kuulemma on mahdotonta saada täyttä vatsaa ilman lihaa. Kuka olisi arvannut, että olen tehnyt nälkäkuolemaa viimeiset kolme-neljä vuotta!

Minulle oli siis tarjolla kasvislautanen ja kahta eri pizzaa, ja totta kai Ferrari-Carano -viiniä, jonka ehkä valitsimme pelkästään nimen perusteella. Alkuun meille tuotiin kaikki muut paitsi pizzat. Pääsin siis maistelemaan uunikasviksia, jotka valitettavasti eivät olleet ihan odotusten täyttymys. Osa kasviksista oli jäänyt vähän raaoiksi ja osa taas oli viettänyt uunissa hieman liikaa aikaa. Kun olimme saaneet nauttia ensimmäisiä social bitesseja, pitsat tuotiin pöytään. Minulta jäi margherita maistamatta, mutta muut pitivät siitä paljon. Kasvispitsan pohja ei ollut ihan niin rapeaa kuin olisin toivonut, mutta silti pitsa oli erittäin maukas, sanoisinpa jopa että parasta Leuvenissa syömääni pitsaa (mihin ei paljon vaadita, koska olen syönyt täällä pitsaa aikaisemmin vain kerran…).

Kuva Baraccan Instagramista. Keskimmäinen on Silver Basil Smash ja sen oikealla puolella on Red Lips, jonka yksi kavereistani otti

Jälkiruoaksi otimme cocktailit. Minä en ole suuri makeiden cocktailien ystävä, joten päädyin ottamaan Silver Basil Smashin. Ja onneksi, koska tämä cocktail lienee suosikkini kaikista Leuvenissa kokeilemistani cocktaileista! Harmikseni otin kuvan siitä vain snapchattiin. Siirryimme juomaan cocktailimme sisätiloihin, ja viihdyimme iltaa istumassa baarin puolella varmaan yli tunnin. Kymmenen pintaan vihdoin päätimme suunnata kohti kotia. Hintaa meidän neljän hengen illalliselle tuli yhteensä noin 160 euroa, mukaan lukien yhteensä neljä yli kymmenen euron cocktailia. Minun illalliseni maksoi siis alle 40 euroa, mikä tuntui loppujen lopuksi hyvin huokealta hinnalta ottaen huomioon kaiken sen, mitä me saimme syödäksemme. 

Happy customers

Kaiken kaikkiaan voin lämmöllä suositella Baraccaa erityisesti porukalla liikenteessä oleville. Kyseessä ei ole mikään todella hienosteleva paikka, mikä luonnollisesti sopii meille opiskelijoille. Social bites –konsepti toimi todella hyvin, ja ainakin minun mielestäni ylensyönnin vaara on paljon pienempi, kun voi vapaasti valita kuinka paljon syö. En edes tiennyt, että italialaisesta ravintolasta voi lähteä ilman, että tuntee itsensä vyöryväksi palloksi! Suosittelisin pöytävarausta, sillä paikka on erittäin suosittu.

Ja hei, jos joku selvittää Silver Basil Smashin salaisen reseptin, minuun voi ottaa yhteyttä!

Leuven 25. The one where I live in Waterview

Maisema keittiöstä

Olen saanut kutsua Leuvenia kodikseni nyt suunnilleen nelisen kuukautta. Aika on kulunut uskomattoman nopeasti, enkä voi uskoa lähdön hetken lähestyvän alle puolentoista kuukauden päästä

Nämä kuukaudet olen tarkemmin sanottuna saanut viettää Leuvenin pohjoisringillä. Ikkunastani toden totta näkyy kehä – eli autotie - joka kiertää koko pienen kaupungin (tai oikeastaan vain osan tästä kaupungista, mutta ei nyt tartuta pikkuseikkoihin). Koska itse asumista miettiessäni olisin kaivannut paljon lisäinformaatiota, ajattelin kirjoittaa jonkin verran Waterviewssä asumisesta.

Alun alkaen asumista miettiessäni en tiennyt yhtään, mistä edes aloittaa. Koska kuvittelin vaihtoehtojeni olevan paljon vähäisemmät mitä ne oikeasti olivat, päädyin hakemaan vain Waterviewhin. Todellisuudessa asumismahdollisuuksia on todella paljon, ja Waterview on varmasti kalliimpi kuin suurin osa lähempänä keskustaa sijaitsevista Koteista (Kot = huone). Esimerkiksi Facebookissa on paljon ryhmiä, joissa huoneita tarjotaan vuokralle. Jotkut ovat myös tulleet täysin ilman asuinpaikkaa Leuveniin ja katselleet ympärilleen etsien Te huur –kylttejä. Ihailtavaa, joskin itse en uskaltaisi. On kuitenkin mainittava, että en ole kuullut kenenkään joutuvan asunnottomaksi, ja luulenpa tuolla tyylillä säästävän pitkän pennin.

Waterview aamulla noin kuudelta

Olin paljon yhteydessä Waterviewn residence managerin kanssa jo ennen tänne tuloa. Olin esimerkiksi epävarma siitä, että mikäli kaikissa hakemissani huoneissa asuu jo joku (sillä Waterview-hakemukseen pitää laittaa tarkat huonetoiveet), tarjotaanko minulle jotain muuta huonetta (kyllä!). Minä taisin päästä kakkoshuonetoiveeseeni, eli tänne 13:een kerrokseen. Mikäli Waterviewtä suunnittelee asuinpaikakseen, suosittelisin hakemaan huonetta, jossa ikkuna on Engels Pleinille tai jommallekummalle ”ulkosivulle”. Waterviewn takana on melko vilkas tie, joka varmasti varsinkin alemmissa kerroksissa aiheuttaa meluhaittaa. Ns. sisäpihalle olevista ikkunoista myös maisemassa lienee toivomisen varaa, vastassa on nimittäin toisella puolella asuvan kaverin ikkuna sekä sen surullisenkuuluisa autotie. Toisaalta uskoakseni suosituimpia ovatkin huoneet, joissa ikkuna on Engels Pleinille ja ”Leuvenin-suuntaan”, joten niitä ei varmaan vapaudu yhtä usein.

Ankea huoneeni - huomioi perhosen siivet

Olin sopinut residence managerin kanssa, että saan huoneen käyttööni päivää aikaisemmin kuin mitä sopimuksessani luki. Pääsin siis Belgiaan tullessani suoraa muuttamaan uuteen kotiini. Minulle olisi tullut antaa suoraa omat avaimeni – yksi huoneeni oveen, yksi postilokerooni ja yksi keittiönkaappiini – mutta joidenkin aikaisempien sekaannusten vuoksi sain vain avaimen oveeni. Ulko-ovea varten käytössä on opiskelijakortti, johon lisätään ulko-ovenavausmahdollisuus.

Waterviewssä ymmärtääkseni kaikkiin huoneisiin kuuluu oma kylpyhuone. Tämä on luksusta verrattuna suurimpaan osaan muista opiskelija-asuntoloista ja –huoneista. Läheisimmässä kaveriporukassani vain yhdellä toisella on oma kylpyhuone, ja hänen residenssinsä sisustuksesta päätellen meidän molempien residenssit kuuluvat samalle omistajalle. Tai sitten Leuvenissa kaikki yksinkertaisesti rakastavat tätä todella pelkistettyä harmaata tyyliä – kuka tietää! Kuultuani kauhutarinoita suihkuista, joissa ei voi säätää veden lämpötilaa sekä jatkuvasti tukkeutuneista viemäreistä (joille ei tehdä mitään) olen ollut todella onnellinen omasta kylpyhuoneesta, paljon onnellisempi kuin mitä etukäteen ajattelin.

Fairy lights remind me of Tampere circa 2013

Keittiö täällä on jaettu. Koska osa kerroksen huoneista on tyhjillään, meitä on ehkä yhdeksän henkeä jakamassa yhden keittiön. Jokaiselle meistä on oma keittiökaappi. Kun vihdoin sain avaimen kaappiini, jouduin hieman pettymään. Minun kaappini on nimittäin tiskipöydän alla, minulla on vain yksi hylly ja sekin on todella pieni. Esimerkiksi yhdellä naapureistani täällä on kolme hyllyä, joten tasan ei käy onnen lahjat. Keittiössä on myös kolme jääkaappia, joista jokaiselle pitäisi olla oma hylly. Hyllyjen seinillä lukee, mille huoneelle hylly kuuluu. Mielenkiintoista kyllä, minun huoneelleni ei ollut omaa hyllyä. Näin ollen tavarani matkustelivat milloin missäkin jääkaapissa, kunnes keittiön seinälle ilmestyi lista, mitkä huoneet olivat asukasta vailla ja näin ollen saatoin vallata yhden hyllyn itselleni. Pakastinlokeroja on niukanlaisesti, eli ei todellakaan yhtä per henkilö. Tämä ei ole estänyt kanssa-asujiani siirtelemään minun tavaroitani pois joistain lokeroista. Ah yhteiselämän riemua! Toinen keittiöön liittyvä asia on siivousvuorot. Joka viikko jollakulla meistä on velvollisuus viedä roskat kellarissa sijaitsevaan jätehuoneeseen. Koko juttu on siis hetkessä hoidettu, mutta on todella tärkeää, että kaikki tosiaan hoitavat työnsä kunnolla.

Vanha kuva ikkunasta avautuvasta maisemasta

Tahdon kuitenkin korostaa, että täällä 13:sta kerroksessa kaikki ovat hyväkäytöksisiä, rauhallisia ja selkeästi aikuisempia kuin mitä Leuvenissa opiskelevilta voisi odottaa. Olen ainoa Erasmus-opiskelija, mutta täällä on yksi tyttö Kiinasta tekemässä maisterivaihettaan sekä toinen tyttö Alankomaista. Kukaan ei ole häiriköinyt öisin ja kaikki ovat antaneet toisilleen tilaa. Olen kuullut, että asian laita ei ole tämä kaikissa kerroksissa. Yksi tyttö vaihtoi kuulemma meidän kerrokseemme, koska häntä kiusattiin omassa kerroksessaan (mm. varastettiin ruokaa, koputeltiin oveen keskellä yötä ja muuten häiriköitiin). Onneksi siis asun keskellä varautuneita ja hiljaisia belgialaisia.

Huoneeni ei ole järin viihtyisä, enkä kyllä viihtyisi tällaisessa asumuksessa puolta vuotta pidempään. Varsinkin sijaintinsa puolesta Waterview on melko syrjässä. Tämä on tietenkin huvittava huomautus ottaen huomioon sen, että olen vartissa kävellyt Leuvenin pääostoskadulle, ja pyörällä olen siellä varmaan kahdeksassa minuutissa ellen jopa nopeammin. Ilman pyörää en selviäisi täällä asumisesta. Tiedän, että on henkilöitä jotka ovat päättäneet jättää pyörän hankkimatta vähän huonommasta sijainnista huolimatta, mutta tällöin he yleensä ottavat ilon irti julkisesta liikenteestä. Waterviewssä on lisäksi se hyvä puoli, että kellarikerroksessa on iso pyöräparkki, jonne pääsee vain avainkortilla, eli pyörät yleensä pysyvät tallessa ongelmitta.

Ja vielä muutama asia, jotka olisin halunnut tietää etukäteen! Imurin saa lainaksi toimistolta avainkorttia vastaan. Hellan saa toimimaan, jos ymmärtää painaa erillistä virtanappia. Keittiöstä yleensä löytää edellisten asukkaiden jättämiä astioita ja pannuja, jotka kannattaa tsekata ennen astiaostoksia. Toinen kierrätyspaikka on kellarikerroksessa. Yhdessäkään huoneessa ei ole langatonta nettiä, mutta muuntajaa kannattaa kysyä jälleen kerran toimistosta. Lisäksi residensseissä netin käyttö on ”rajoitettu” 40 GB kuussa siten, että joka päivä tulee ”jonkun verran” lisää dataa, mutta itse en ole pystynyt käyttämään omaa nettiäni niin paljon, että se olisi mennyt alle 95 %, (ja joka päivä olen päässyt takaisin 100 %). Toki jos katsoo Netflixiä joka päivä niin tämä rajoitus voi olla ongelma. Pyykkitupa on kellarikerroksessa, se on edullisempi kuin vaatteiden peseminen muualla, mutta edelleen koneelliselle kuivauksineen tulee hintaa viisi euroa. 

All in all voisin suositella Waterviewssä asumista, tai ainakin täällä minun kerroksessani majoittumista.