Goedemiddag!
 |
| Maisema keskiaikaisesta kaupungista |
Kävellessäni
Leuvenin kapeita katuja kuuntelin vastikää
yhtä suosikkipodcasteistani, You Must Remember Thisiä. YMRT kertoo jakso
kerrallaan erilaisia tarinoita 1900-luvun Hollywoodista. Kuuntelin auringon
paistaessa ja lintujen laulaessa jakson Jean Harlowsta, joka koki traagisen
loppunsa 26-vuotiaana, lähes uransa huipulla. Jos Jean Harlow on
jostain tunnettu niin hänen platinanvaaleista hiuksistaan, tavaramerkistä,
josta hän ei koskaan päässyt eroon ja josta hänet yhä tunnetaan. En ole ikinä
samaistunut Hollywoodin kultakutrisiin tähtösiin, mutta jostain syystä Jean
Harlown lyhyt elämänkerta jäi pyörimään mieleeni. Minulla ja hänellä ei ole
oikeastaan mitään yhteistä. Paitsi ehkä se vaalea tukka.
Minä
olen ollut vaaleahiuksinen kutakuinkin koko ikäni, vaihtelevalla
vaaleusasteella. Oikiksessa meitä vaaleatukkaisia nuoria naisia on kaksitoista
tusinassa, joten hiustenväri ei ole mitenkään ollut osa identiteettiäni. Yhtä
hyvin voisin rakentaa minuuteni iPhonen ympärille. En ole kiinnittänyt juuri
lainkaan huomiota hiuksiini, en itse mieti muiden ihmisten hiustenvärejä enkä
usko muiden suomalaisten pohtineen sen kummemmin minun tukkaani. Ja siksi
viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet hyvin erilaisia.
Olen
tutustunut suureen joukkoon mahtavia ihmisiä eri puolelta maailmaa.
Kansallisuus tulee yleensä esille heti toisessa vaihdetussa lauseessa, ja hyvin
usein vastauksena suomalaisuuteni saan ”ah yes, the hair!” tai ”Finnish blonde,
of course”. Minulta on udeltu, onko tämä hiusteni oikea väri (yhtä oikea kuin
Jean Harlowlla), ovatko kaikki perheessäni vaaleatukkaisia (riippuu, missä
valossa katsoo), ovatko kaikki suomalaiset blondeja (kyllä, tummatukkaiset
lapset heitetään kolmivuotiaina jokeen) jne. Mutta hei, nämä ovat ensimmäisiä
viikkoja Leuvenissa, ja vaaleat hiukset kuuluvat pohjoismaalaiseen
stereotypiaan. Sitä on helppo kommentoida ja yrittää jatkaa keskustelua.
Varmasti samaa tehtäisiin punatukkaisille irlantilaisille (niin punapäiden kuin
irlantilaisten vähäinen määrä Leuvenissa vaikeuttaa tämän teorian empiiristä
testaamista, mutta olettamukseni on vahva). Aluksi en siis juuri ajatellut
asiaa.
Mutta
sittemmin hiusteni väri on alkanut tulla esille muuallakin, tilanteissa, joissa
se on ollut täysin irrelevantti. Olin ostamassa mittalusikoita, ja kaupan kassa
jutustelun lomassa alkoi puhua vaaleista hiuksistani (ja sitten kutsui itsensä
luokseni leipomaan brownieita, kuinkas muuten). Kadulla itselleni tuntematon, ymmärtääkseni
selvin päin ollut mies toivotti minulle ”Goedenavond blondine” – aivan odottamatta.
Viimeistään kolmensadan oikisopiskelijan massaluennolla huomasin, että
ympärilläni ei ollutkaan blondien naisten merta kuten Helsingissä. En tietenkään
ole yksin vaaleine hiuksineni, mutta ensimmäistä kertaa olen luokkahuoneen
vähemmistössä hiusteni kanssa.
 |
| Kuva joko minusta tai Jean Harlowsta (I can never tell) |
Onko
tämä tärkeää? Ei millään tavalla. Mutta samalla tapaa kuin Jean Harlow, muut
tuntuvat määrittävän minut täällä vaaleatukkaisuuteni kautta, ja pikkuhiljaa
minä itsekin näen sen olevan välttämätön osa minua. Paluu Helsinkiin ”omieni
luo” viiden kuukauden kuluttua tulee varmasti tekemään hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti