Leuven 33. The one where I write to my Erasmus-friends

Yeah so all the pictures are very random, not in any order whatsoever or even connected to each other (apart from a few exceptions). Sorry not sorry!

Taking a bit of a break from all the boring Finnish-written stuff and switching it up with a lil bit of English (sorry Dad). As everybody knows, my capabilities of expressing myself in English is, well, limited even in the best case scenario. When I have to write instead of talking I make less sense than an Erasmus student at Oude Markt around 5am. Anyway, the point of this post isn’t to complain how I still don’t know how to do this English-thing. No, I am addressing this to my dear international-friends.

When I decided to leave the security of cold and windy Finland my main goals were to jump out of my comfort zone, learn to live in a new country and hopefully travel a bit while doing so. I was also excited to study in a whole new environment with different teaching methods (seriously, I sound so cool, I know). What I didn’t really think about when leaving was that I could be able to make so many amazing friends in such a short period of time. It hasn’t been all the travelling and studying that has made my Erasmus-months so unbelievably remarkable, it has been the people. I have really enjoyed the fact that I have had friends from law school in Leuven with whom I could complain about the enormous amounts of readings we had to do. At the same time I am thrilled to have wonderful friends from other faculties who don’t care at all how many pages I have had to read about common goods or European Works Councils. It has truly reminded me that there is life outside law school and that I exist in that world. I have to sometimes put my books down and see what’s the weather like outside. This is something I hope to take away from these 5 months and remember still after many years.

All the people I have met here have been great and incredible. It is hard for me to grasp how all of these amazing students happened to end up in the same small town as I did. There are still some people to whom I would like to give special thanks for making my short stay in Leuven so much better than I expected.

First and foremost I would like to thank Simone, who originally brought us all together. Without her asking us to come for dinner at her place on the first week of Leuven-life who knows what kind of weirdos I would have ended up with (I prefer the weirdos I got)! Also Simone has always been there to listen and to have all the much-needed girly chats. I envy her capability to organize things efficiently and I can’t wait to go and visit her next year.

Next I would like to thank my other Dutch friend, Joost, who has helped me to find great sushi places and whose doors seem always to be open for friends who would like to enjoy a chill evening. He also has pushed us all to study more, which is definitely something I have needed. And of course I am thankful for showing us that amazing dance which is at least as great Keinutaan.  

And talking about the Dutch and Keinutaan, I would like to also thank Coen who always seems to know how to cheer up his friends. I think from now on to the foreseeable future every time I hear Keinutaan it will remind me of Coen (in Paris, at a metro station to be exact) – and I don’t think I am the only one. I don’t understand how anyone can seem to be on such a good mood all the time. For a naturally sulky Finn like me it has been great to learn to look at the bright side of things more often.

Then I’d like to give thanks to the mandatory German addition of the friend group, Johannes. I would like to thank him for dragging me out for just one drink even when I originally didn’t feel like it. I would have made far fewer great memories had that not have happened! In addition I would also like to thank Johannes for always providing the worst jokes that definitely don’t work translated into English and, according to some, not even in their original language. And that kind of jokes are, of course, the best ones there are.

And while we are on the topic of drinking, I want to thank Alex for introducing me one of the greatest drinks there is – Skinny Bitches – which was luckily brought to my attention when all the partying was slowly but surely ending. I would also like to thank Alex for all the terrible inside jokes we’ve had together, from succubus (which I still detest) to the philosophical pondering of woods and forests. And also I am thankful that he has only once dropped me on the dance floor. Statistically speaking that is not too bad.

Strangely enough few of the first people I met in Leuven were Finns. I am happy to say that I have had the chance to hang out with them from the first day onwards. I would like to thank Leevi for sticking with us to all the parties even if the dancing-scheme wasn’t quite up his stream. I don’t think we would have had even half the fun without him. Also Leevi’s determination and ability to keep a good balance between sports and, lets say, more typical Leuven-hobbies of Oude Markt are rather admirable.

I would of course like to thank Jenni as well. I don’t think anybody’s enthusiasm is as contagious as hers. Thanks to her I got into zumba, I have danced all night until my feet hurt and together we’ve got to explain some of the peculiarities Finland has to offer. Of course both Leevi and Jenni have helped me with the little homesickness that sometimes creeps up even on the best of us. Also thanks to them I have learned so much about things not related to my field of studies which as been really interesting. 

These are just the people I wanted to mention by name. Naturally I still have to give a shout out to my buddy who in the beginning helped me so much and who I owe my thanks for meeting Jenni and Leevi in the first place. There are of course others, like the friend with whom I could easily communicate simply by using pictures of dogs, the friend who shares my love of books, the friend who introduced me to Le Pain Quotidien (although now I am way more broke than I would have otherwise been, so I guess you win some and you lose some), the friends whose company has helped me get through the most boring lectures, the friends who have accompanied me to aerobics and zumba, the friend without whom a brunch wouldn’t be perfect, the friend who let me know that there is still sports during exam period – so I had no excuses being so lazy all the time, the friends who were up for ice cream every time I asked, the friends with whom I have had the chance to travel around Belgium and even Europe. 

It is a sad thing to leave all that behind. But words cannot describe how happy I am to know so many interesting and amazing people all around Europe, even all around the world. So this is not a goodbye, it's a "see you soon!"

Leuven 30. The one where there is the last Cantus

Sain tenttiurakkani viimein valmiiksi, kun tiistaina kävin tekemässä Public International Lawn lähes neljä tuntia kestäneen monsteritentin. Kun kokeet olivat vihdoin pulkassa, Belgia päätti näyttää jälleen todelliset kasvonsa ja lämpöaalto väistyi Leuvenin yltä. Tuttuakin tutumpi sade on siis ollut päivittäinen vieras.

Ihania ihmisiä

Kun viimeinen tentti on hoidettu pois alta, paljon muitakin viimeisiä asioita on tullut eteen. Tiistaina illalla jouduimme hyvästelemään yhden alankomaalaisen ystävämme, joka suuntasi aikaisin keskiviikkoaamuna kohti kotia. Torstaina puolestaan oli meidän viimeisen Cantuksen vuoro, jonne kaveripiiristäni kaikki muut paitsi jo lähtenyt ystävämme pääsi paikalle. Olin onnessani, että minun alankomaalainen ystäväni ehti mukaan, sillä hän ei ollut ikinä aikaisemmin ollut belgialaisella Cantuksella. Myös turkkilaiselle ystävälleni tämä oli ensimmäinen belgialainen pöytäjuhlakokemus.

Kuvassa olen selkeästi erittäin ylpeä itsestäni, koska käytin asusteita #malli

Teemana oli tällä kertaa Latina. Luonnollisesti Cantusta varten täytyi pukeutua teeman mukaisesti. Minä olisin halunnut alun perin ostaa ylisuuren jalkapallopaidan, mutta etsinnöistäni huolimatta en löytänyt sopivaa. En halunnut hankkia mitään sellaista, mikä on kallista ja mitä en käyttäisi ikinä muuten, joten off-shoulder-röyhelöt ja punaiset kukkakoristeet saivat jäädä kauppaan. Pukeuduin siis… tropiikiksi? Leikitään, että asuni on Amazonin sademetsä.

Cantus itsessään sujui erittäin tyypilliseen tapaan. Oli laulua, oli juomia ja oli rangaistuksia. Poikkeuksellista oli se, että espanjankielisiä lauluja oli huomattavasti enemmän kuin tavallisella Cantuksella. Ja totta kai me ”lauloimme” Despaciton, joka on toinen biisi, jonka tulen ikuisesti yhdistämään Erasmus-kokemukseeni (toinen on totta kai Ed Sheeranin Shape of You). Minä pidin siitä, että vaikka olin oman porukkani kanssa, pääsin vielä tässä vaiheessa vaihtoani tutustumaan uusiin ihmisiin. Yleensä ESN-cantuksella pyörii aina samat ihmiset ja minusta on totta kai aina kivaa viettää heidän kanssaan aikaa. Kuitenkin on hauska tavata muitakin kuin vain niitä omia bestiksiä. Nyt esimerkiksi tutustuin kahteen chileläiseen jätkään, joita en ollut ikinä aiemmin tavannut. Kaiken lisäksi yksi chileläinen kaverini, jonka kanssa ystävystyin heti vaihdon alussa, on samasta yliopistosta kuin kohtaamani kaksikko. Pääsin siis harjoittamaan espanjantaitojani uusien ihmisten kanssa hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Spanglish sopii aika hyvin latina-teemaan, eikö?

Iltaa varjosti ihan pienesti se, että suomalaiset kaverini olivat vihoviimeistä iltaa Belgiassa. He olivat ensimmäiset kaverit, jotka täällä Belgiassa tapasin, joten minulla oli vähän tunteellinen olo. Minä onneksi selvisin melkein Cantuksen loppuun asti kuivin silmin. Olin iloinen, että he jaksoivat juhlia ja olla todella messissä siitä huolimatta, että heillä oli aamulla aikainen lähtö kohti Lontoota. Leevin Cantuksella johtama ”500 Miles” todella kruunasi illan.   

Kolme Ässää

Onneksi paikalla oli paljon hilpeällä tuulella olevia ihmisiä. Muuten olisin ehkä vellonut pidemmän aikaa ”kaikki hyvä päättyy nyyh” –tunteessa. Sen sijaan juttelin ihanille ihmisille, tein huonoja päätöksiä ja tanssin sydämeni kyllyydestä. Olin kotona aikaisemmin kuin tiistai-illan juhlintojen jälkeen (miten Suomessa en jaksa olla ulkona jälkeen puolenyön mutta täällä ihan huomaamattanikin päädyn kotiin vasta aamuseitsemältä?!), mutta olin silti ollut hereillä jo 24 tuntia, kun vihdoin saatoin painaa pään tyynyyn.

Olin aika yllättynyt, miten kiva ilta minulla loppujen lopuksi oli. Olin valmistautunut tuntemaan oloni melko kurjaksi, koska tämä oli viimeinen Cantukseni, viimeiset isommat yhteiset juhlat ja lisäksi osaa ihmisistä en välttämättä tule näkemään pitkään aikaan jos ikinä (ellemme sitten kaikki palaa elokuun lopulla uusintatenttejä tekemään…). Hiljalleen kuitenkin oman vaihtoni loppu alkaa hiipiä nurkan takaa, ja seuraava viikko taitaa kulua kokonaisuudessaan hyvästejä jättäessä.

Leuven 28. The one where there are too many bars

Oude Markt maaliskuussa (terassikausi ei ollut vielä edes alkanut!)

”Toivottavasti pidät oluesta” oli yksi ensimmäisistä kommenteista, joita sain kuulla, kun kerroin vanhalla työpaikallani lähteväni Belgiaan vaihtoon. Sain myös tietää yhdeltä silloisista työkavereistani, että Leuvenissa on huomattava määrä erilaisia pubeja ja baareja, joissa tarjottiin niin montaa erilaista olutta, että vaikka joisin joka päivä vaihtoni ajan yhden erilaisen oluen, en silti saisi käytyä niitä läpi. Kaikista näistä varoitteluista huolimatta en osannut valmistautua siihen, miten monta baaria näin pieneen kaupunkiin oikein mahtuu. Olen valehtelematta käynyt useammassa eri baarissa pelkästään Leuvenissa kuin Helsingissä. Koska olen lähes asiantuntija, ajattelin antaa lyhyen, puolueellisen sekä informaatioköyhän arvion mahdollisimman monesta Leuvenin baarista. Ja totta kai täysin päättömässä järjestyksessä.

Café Belge. Jostain minulle täysin tuntemattomasta syystä olen istunut kyseisessä baarissa useammin kuin varmaan missään muussa Oude Marktin baareista (ja vanhemmille tiedoksi, että puhutaan varmaan 5-10 kerrasta, ei siis jokailtaisesta harrastuksesta). Paikalla on jonkinlainen ’punainen maine’, minkä vuoksi oletan vanhempani viimeistään nyt jättävän minut perinnöttömäksi. Kuulemma Café Belgessä käydään porukalla kiihtyneitä poliittisia keskusteluja, mutta minulle on ainakin jäänyt hämäräksi, miten musiikin pauhatessa kukaan voi käydä kunnollista keskustelua muuten kuin kahden kesken. Olut on halpaa, palvelu töykeää ja paikka vaikuttaa epäsiistiltä. Sisustukseltaan se muistuttaa paikkaa, jonne mentäisiin juttelemaan, mutta silti sinne on mahdutettu tanssilattia DJ-koppeineen. Olen melko varma, että olen pyörähdellyt siellä villisti kieppuen ainakin muutamaan otteeseen.

De Giraf. Hei, haluatko unohtaa koko loppuillan? Tämä paikka on juuri sinua varten! Oude Marktilla sijaitsevassa shottibaarissa on kirjaimellisesti jokaiselle jotakin. Uskoakseni kaikista suosituin shotti on Harry Potter –shotti, jota varten baarimikko pistää shown pystyyn. Olen ihmeissäni, että koko paikka ei ole vielä palanut poroksi. Olen melko varma, että kun yhden illan aikana joutuu viidettäkymmenettä kertaa valmistamaan kyseisen shotin, kenellä tahansa alkaa hiljalleen nousta idea tuhopoltosta. Suosittelen siis kokeilemaan – omalla vastuulla – jotain vähän omaperäisempää. Listalla on muun muassa Grasshopper-niminen shotti, jonka kanssa saa maisteltavaksi heinäsirkan. Kasvissyöjänä minulta on jäänyt tämä erikoisuus kokematta. Kiitos nimeltämainitsemattoman suomalaisjoukon, De Giraffista on nykyään mahdollista saada myös jallushotti.

Lievästi sanottuna epäselvä kuva tyttöjen illalta. Minulla ei ole tapana ottaa kuvia, kun olen vain viettämässä kavereiden kanssa aikaa, joten otosten löytäminen tätä postausta varten oli haastavaa.

Vesper. Pysytään samalla puolella Oude Marktia. Vesper on yksi Leuvenin harvoista baareista, josta saa drinkkejä. Olen ollut täällä muutamaan otteeseen viettämässä tyttöjen iltaa. Drinkit eivät ole hirveän kalliita, palvelu yleensä pelaa mutta musiikki on usein aika kovalla. Sitä paitsi sain vähän aikaa sitten tietää saaneeni traumoja kyseisessä paikassa jo pääsiäislomalla, joten tunteeni Vesperiä kohtaan ovat ristiriitaiset. Toisaalta tunteeni about kaikkia Leuvenissa kokemiani baareja kohtaan ovat vähintään ristiriitaiset, joten ei mitään uutta auringon alla.

Ambiorix. Välillä tuntuu, että kaikki tiet vievät jossain vaiheessa Ambiorixeen. Melkein kaikissa Oude Marktin baareissa voi halutessaan tanssia ja paikalla on yleensä jonkunlainen DJ, mutta Ambiorixeen mennessä tietää menevänsä tanssimaan. Tai uskoo menevänsä tanssimaan, sillä paikka on joko puolityhjä tai tupaten täynnä – puoliväliä ei ole. Joskus minulla on aivan älyttömän hauskaa tanssia penkkien päällä poissa muiden jaloista tai tanssilattialla kavereiden kanssa. Joskus tanssiminen on aivan mahdotonta, koska ihmisiä on liikaa, ja he kaikki ovat pitkiä belgialaisia ja minusta tuntuu kuin olisin jumissa kaivon pohjalla. Tai sitten ihmisiä ei ole sinänsä liikaa, mutta on yksinkertaisesti liikaa miehiä, joista kukaan ei tunnu ymmärtävän, että jos joku toinen mies ei ole kiinni naisessa niin se ei tarkoita, että heitä kaivataan viereen kiehnäämään.  Musiikki Ambiorixessa on sitä samaa jumputusta, mitä radiostakin kuulee. Tosin jostain syystä Antti Tuiskun Keinutaan ei ole löytänyt tietään listoille pyynnöistä huolimatta.

Bar Nine. Huvittavaa kyllä, en ole varmaan ikinä ollut sisällä tässä baarissa. Olen muutamaan otteeseen käynyt istumassa iltaa toisen drinkeistä pitävän kaverin kanssa, mutta vain Bar Ninen terassilla. Paikka on siis toinen Oude Marktin ”drinkkibaareista” (okei, tietääkseni toinen, en ole käynyt kaikissa Oude Marktin baareissa, niitä on yksinkertaisesti liikaa), vähän hintavampi kuin Vesper mutta todella hyvä nonetheless. Palvelu on ainakin ketterämpää. Bar Nineen ei todellakaan tulla vetämään olutta kaksin käsin – ja ehkä siksi minä pidänkin siitä. Yhden cocktailin hinnalla saisi varmaan viisi olutta Cafe Belgessä, mutta otan yhden cocktailin paljon mieluummin any day.

Professor. Nyt kun olemme päässeet  drinkkibaarien makuun, parasta mainita myös tämä paikka. Professor on samannimisen hotellin alakerrassa. Sen drinkkilista on kattava – paljon pidempi kuin edellä mainituissa drinkkibaareissa. Hinnat ovat myös huokeampia. Miljöössä vain olisi parantamisen varaa. Taisin juoda kyseisessä paikassa mojiton, joka osoittautui pettymykseksi. Kukaan seurueestamme ei tainnut erityisemmin pitää drinkeistään. Ne olivat yltiömakeita ja hedelmillä koristeltuja, mutta hedelmät olivat jo vähän elämää nähneitä ja minä mieluummin ottaisin hyvän drinkin kuin kulahtaneen hedelmäsalaatin – varsinkin, jos olen tilannut drinkin enkä näivettynyttä trooppista elämystä.

Barvista. Kävin täällä kerran treffeillä, ja me taidettiin valita paikka vain siksi, koska se ei ollut Café Belge. Rima siis aika alhaalla. Paikka oli kuitenkin ihan ok. Hyvä puoli oli siinä, että tanssilattiaa ei ollut (tai ehkä sellainen oli, mutta sillä hetkellä se ei ollut käytössä), eli toisen ihmisen puheen saattoi oikeasti kuulla.

De Kroeg. Cafe Allee. Karement. Farao. Jostain syystä minulla menee kaikki nämä paikat onnellisesti sekaisin. Tai okei, tiedän syyn, ne ovat vieretysten ja monella tapaa samankaltaisia. Karement on mukavan tilava. Tanssilattia on heti ovesta sisälle tultaessa, mikä ei ole hirveän kivaa, koska pahimmillaan sisään astuessaan kohtaa heti valtavan ihmismassan, vaikka sisemmällä olisi enemmän tilaa. Farao on muistaakseni aika piskuinen paikka, jonne joukko nuoria naisia kokoontui katsomaan Temptation Islandia (siis oikeasti, siellä taisi olla ovella kyltti, jossa kerrottiin Temptation Islandin oleva katsottavissa siellä joka keskiviikko). En ole tainnut käydä näissä paikoissa kuin kerran, ellen sitten ole nopeasti käynyt vilkaisemassa käytyäni ensin jossain muussa Oude Marktin paikoista.

De Rector. Varmaan ainoa baari, jossa olen käynyt myös syömässä. Hintaluokka on aikalailla samaa kuin kaikkialla muualla Oude Marktilla. Ihan totta, minulta alkaa loppua adjektiivit ja tavat kuvailla paikkaa. Onko siellä tanssilattiaa? Luultavasti. Onko juomavalikoima laaja? Ehkä. Uskoakseni joo. Minä olen tainnut juoda siellä vain hampaissa tuntuvaa makeaa mansikkaolutta. Alankomaista kotoisin oleva ystäväni ei suosittele paikkaa, koska De Rectorin baarimikko yritti iskeä häntä aamulla kuuden aikaan toisessa baarissa. Joten ehkä tähän baariin astuessaan kannattaa varautua siihen, että myöhemmin joutuu hätistelemään yli-innokkaita baarimikkoja pois kimpustaan?

Albatros. Olen käynyt Albatrossissa varmaan neljä kertaa. ESN-bileet järjestetään siellä, enkä usko paikan olevan muutoin auki. Ja eh. Ensimmäisellä kertaa porukkaa oli todella paljon, koska oli kansainvälisten opiskelijoiden ensimmäinen viikko Leuvenissa. Muistaakseni minulla oli todella hauskaa, mutta kadotin neuletakkini (= joku otti sen humalapäissään mukaansa, mikä ei kuulemma ole kovin harvinaista). Seuraavilla kerroilla meno oli hyvin hiljainen viimeisiä ESN-bileitä lukuun ottamatta. Juomia saa drinkkilippuja vastaan, joita pitää käydä ostamasta erilliseltä pisteeltä. Tämä on turhan vaivalloista. Albatros ei suosikkipaikkojani, eli olisin jättänyt kaikki muut bileet välistä paitsi ensimmäiset ja viimeiset.

Hauskana lisänä rosmariinin oksa sekä karpalot

Carlisse. Tämä on uusi tuttavuus, ja kävin siellä ensimmäistä kertaa vasta kokeisiinlukuperiodin alettua. Kaverini oli kehunut, että Carlissesta saa parhaat Gin&Tonicit Leuvenissa, eli olihan sitä päästävä testaamaan. Ja totta kai kaikista gineistä valitsin Napuen. Ajatella, että minun oli lähdettävä Belgiaan asti maistamaan suomalaista giniä! Carlissessa erityisen hyvää on se, että baarimikko osaa valita parhaimman tonicin sopimaan kulloiseenkin giniin. Itse tulee harvemmin mietittyä tällaisia asioita. Sisältä paikka muistuttaa mitä tahansa Leuvenin baareista, eli se on melko nuhjuinen eikä tosiaan anna ymmärtää, että paikasta saa kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia ginejä. Carlisse tarjoaa myös ruokaa ja myös alkoholittomia juomia, kuten aamukahvia viereiseen kirjastoon rientäville opiskelijoille.

Fac barit. Nimi kuulostaa joltain aivan muulta, ja muutaman ensimmäisen kerran kuullessani fac barin mainittavan minun piti hetkeksi heristää korviani. Leuvenissa on paljon faculty bareja, ja suunnilleen jokaisella tiedekunnalla on omansa. Sisälle niihin pääsee vain opiskelijakorttia näyttämällä. Tai ihan vain puhumalla itsensä sisälle. Työntekijät ovat kaikki opiskelijoita, eikä näiltä paikoilta kannata odottaa mitään henkeäsalpaavia elämyksiä. Tai no, riippuu toki siitä, millaisia elämyksiä etsii.

Kaikissa Fac bareissa juomat ovat todella halpoja (eurolla saa oluen, alle kahdella ’viiniä’), valikoima suppea ja lattia tahmainen. Yleensä fac bareihin mennään juomaan edullisesti eikä siis nauttimaan siitä, mitä juodaan. Budjettitietoiselle opiskelijalle tämä on totta kai mainio asia. Oikeustieteellisen tiedekunnan vieressä Tiensestraatilla on jo useita fac bareja, kuten  Recup ja Politika (ne menevät auttamatta minulla sekaisin, koska ne ovat kirjaimellisesti vieretysten, ja niissä kaverini ovat viihtyneet parhaiten, Luoja yksin tietää miksi). Olen kerran viettänyt illan tanssimalla valehtelematta yli neljä tuntia jommassakummassa ja se oli todella hauskaa. Eli riippuen päivästä ja mielentilasta voi joskus päätyä viettämään koko iltansa piskuisessa opiskelijabaarissa alkuperäisten suunnitelmien kadottua taka-alalle. Myös Letteren on ihan kiva, vaikka musiikki ei minun kokemukseni mukaan ole niin hyvää.

No lapset, mitä me tästä to-del-la pitkästä sepustuksesta opimme? 

Ensinnäkin, en työkavereideni toivotuksista huolimatta pidä vieläkään oluesta. Kuinka monta olutta ihmisen pitää juoda, että pitää enemmän oluesta kuin viinistä? En tahdo kokeilla onneani tämän hypoteesin kanssa. Toisekseen, olen käynyt kokemassa varmaan kaikki Leuvenin drinkkibaarit, mihin ei toisaalta vaadita paljon, mutta pidän sitä silti saavutuksena. Oluen luvatussa maassa en olisi odottanut pääseväni kokeilemaan uusia drinkkejä. (Tosin pakko tähän väliin mainita, että ehkä paras täällä juomani drinkki oli Baraccassa). Ja mikä tärkeintä: kenenkään ei ikinä kannata kysyä minulta baarisuosituksia, koska en selvästikään tiedä, mistä minä puhun. 

Leuven 25. The one where I live in Waterview

Maisema keittiöstä

Olen saanut kutsua Leuvenia kodikseni nyt suunnilleen nelisen kuukautta. Aika on kulunut uskomattoman nopeasti, enkä voi uskoa lähdön hetken lähestyvän alle puolentoista kuukauden päästä

Nämä kuukaudet olen tarkemmin sanottuna saanut viettää Leuvenin pohjoisringillä. Ikkunastani toden totta näkyy kehä – eli autotie - joka kiertää koko pienen kaupungin (tai oikeastaan vain osan tästä kaupungista, mutta ei nyt tartuta pikkuseikkoihin). Koska itse asumista miettiessäni olisin kaivannut paljon lisäinformaatiota, ajattelin kirjoittaa jonkin verran Waterviewssä asumisesta.

Alun alkaen asumista miettiessäni en tiennyt yhtään, mistä edes aloittaa. Koska kuvittelin vaihtoehtojeni olevan paljon vähäisemmät mitä ne oikeasti olivat, päädyin hakemaan vain Waterviewhin. Todellisuudessa asumismahdollisuuksia on todella paljon, ja Waterview on varmasti kalliimpi kuin suurin osa lähempänä keskustaa sijaitsevista Koteista (Kot = huone). Esimerkiksi Facebookissa on paljon ryhmiä, joissa huoneita tarjotaan vuokralle. Jotkut ovat myös tulleet täysin ilman asuinpaikkaa Leuveniin ja katselleet ympärilleen etsien Te huur –kylttejä. Ihailtavaa, joskin itse en uskaltaisi. On kuitenkin mainittava, että en ole kuullut kenenkään joutuvan asunnottomaksi, ja luulenpa tuolla tyylillä säästävän pitkän pennin.

Waterview aamulla noin kuudelta

Olin paljon yhteydessä Waterviewn residence managerin kanssa jo ennen tänne tuloa. Olin esimerkiksi epävarma siitä, että mikäli kaikissa hakemissani huoneissa asuu jo joku (sillä Waterview-hakemukseen pitää laittaa tarkat huonetoiveet), tarjotaanko minulle jotain muuta huonetta (kyllä!). Minä taisin päästä kakkoshuonetoiveeseeni, eli tänne 13:een kerrokseen. Mikäli Waterviewtä suunnittelee asuinpaikakseen, suosittelisin hakemaan huonetta, jossa ikkuna on Engels Pleinille tai jommallekummalle ”ulkosivulle”. Waterviewn takana on melko vilkas tie, joka varmasti varsinkin alemmissa kerroksissa aiheuttaa meluhaittaa. Ns. sisäpihalle olevista ikkunoista myös maisemassa lienee toivomisen varaa, vastassa on nimittäin toisella puolella asuvan kaverin ikkuna sekä sen surullisenkuuluisa autotie. Toisaalta uskoakseni suosituimpia ovatkin huoneet, joissa ikkuna on Engels Pleinille ja ”Leuvenin-suuntaan”, joten niitä ei varmaan vapaudu yhtä usein.

Ankea huoneeni - huomioi perhosen siivet

Olin sopinut residence managerin kanssa, että saan huoneen käyttööni päivää aikaisemmin kuin mitä sopimuksessani luki. Pääsin siis Belgiaan tullessani suoraa muuttamaan uuteen kotiini. Minulle olisi tullut antaa suoraa omat avaimeni – yksi huoneeni oveen, yksi postilokerooni ja yksi keittiönkaappiini – mutta joidenkin aikaisempien sekaannusten vuoksi sain vain avaimen oveeni. Ulko-ovea varten käytössä on opiskelijakortti, johon lisätään ulko-ovenavausmahdollisuus.

Waterviewssä ymmärtääkseni kaikkiin huoneisiin kuuluu oma kylpyhuone. Tämä on luksusta verrattuna suurimpaan osaan muista opiskelija-asuntoloista ja –huoneista. Läheisimmässä kaveriporukassani vain yhdellä toisella on oma kylpyhuone, ja hänen residenssinsä sisustuksesta päätellen meidän molempien residenssit kuuluvat samalle omistajalle. Tai sitten Leuvenissa kaikki yksinkertaisesti rakastavat tätä todella pelkistettyä harmaata tyyliä – kuka tietää! Kuultuani kauhutarinoita suihkuista, joissa ei voi säätää veden lämpötilaa sekä jatkuvasti tukkeutuneista viemäreistä (joille ei tehdä mitään) olen ollut todella onnellinen omasta kylpyhuoneesta, paljon onnellisempi kuin mitä etukäteen ajattelin.

Fairy lights remind me of Tampere circa 2013

Keittiö täällä on jaettu. Koska osa kerroksen huoneista on tyhjillään, meitä on ehkä yhdeksän henkeä jakamassa yhden keittiön. Jokaiselle meistä on oma keittiökaappi. Kun vihdoin sain avaimen kaappiini, jouduin hieman pettymään. Minun kaappini on nimittäin tiskipöydän alla, minulla on vain yksi hylly ja sekin on todella pieni. Esimerkiksi yhdellä naapureistani täällä on kolme hyllyä, joten tasan ei käy onnen lahjat. Keittiössä on myös kolme jääkaappia, joista jokaiselle pitäisi olla oma hylly. Hyllyjen seinillä lukee, mille huoneelle hylly kuuluu. Mielenkiintoista kyllä, minun huoneelleni ei ollut omaa hyllyä. Näin ollen tavarani matkustelivat milloin missäkin jääkaapissa, kunnes keittiön seinälle ilmestyi lista, mitkä huoneet olivat asukasta vailla ja näin ollen saatoin vallata yhden hyllyn itselleni. Pakastinlokeroja on niukanlaisesti, eli ei todellakaan yhtä per henkilö. Tämä ei ole estänyt kanssa-asujiani siirtelemään minun tavaroitani pois joistain lokeroista. Ah yhteiselämän riemua! Toinen keittiöön liittyvä asia on siivousvuorot. Joka viikko jollakulla meistä on velvollisuus viedä roskat kellarissa sijaitsevaan jätehuoneeseen. Koko juttu on siis hetkessä hoidettu, mutta on todella tärkeää, että kaikki tosiaan hoitavat työnsä kunnolla.

Vanha kuva ikkunasta avautuvasta maisemasta

Tahdon kuitenkin korostaa, että täällä 13:sta kerroksessa kaikki ovat hyväkäytöksisiä, rauhallisia ja selkeästi aikuisempia kuin mitä Leuvenissa opiskelevilta voisi odottaa. Olen ainoa Erasmus-opiskelija, mutta täällä on yksi tyttö Kiinasta tekemässä maisterivaihettaan sekä toinen tyttö Alankomaista. Kukaan ei ole häiriköinyt öisin ja kaikki ovat antaneet toisilleen tilaa. Olen kuullut, että asian laita ei ole tämä kaikissa kerroksissa. Yksi tyttö vaihtoi kuulemma meidän kerrokseemme, koska häntä kiusattiin omassa kerroksessaan (mm. varastettiin ruokaa, koputeltiin oveen keskellä yötä ja muuten häiriköitiin). Onneksi siis asun keskellä varautuneita ja hiljaisia belgialaisia.

Huoneeni ei ole järin viihtyisä, enkä kyllä viihtyisi tällaisessa asumuksessa puolta vuotta pidempään. Varsinkin sijaintinsa puolesta Waterview on melko syrjässä. Tämä on tietenkin huvittava huomautus ottaen huomioon sen, että olen vartissa kävellyt Leuvenin pääostoskadulle, ja pyörällä olen siellä varmaan kahdeksassa minuutissa ellen jopa nopeammin. Ilman pyörää en selviäisi täällä asumisesta. Tiedän, että on henkilöitä jotka ovat päättäneet jättää pyörän hankkimatta vähän huonommasta sijainnista huolimatta, mutta tällöin he yleensä ottavat ilon irti julkisesta liikenteestä. Waterviewssä on lisäksi se hyvä puoli, että kellarikerroksessa on iso pyöräparkki, jonne pääsee vain avainkortilla, eli pyörät yleensä pysyvät tallessa ongelmitta.

Ja vielä muutama asia, jotka olisin halunnut tietää etukäteen! Imurin saa lainaksi toimistolta avainkorttia vastaan. Hellan saa toimimaan, jos ymmärtää painaa erillistä virtanappia. Keittiöstä yleensä löytää edellisten asukkaiden jättämiä astioita ja pannuja, jotka kannattaa tsekata ennen astiaostoksia. Toinen kierrätyspaikka on kellarikerroksessa. Yhdessäkään huoneessa ei ole langatonta nettiä, mutta muuntajaa kannattaa kysyä jälleen kerran toimistosta. Lisäksi residensseissä netin käyttö on ”rajoitettu” 40 GB kuussa siten, että joka päivä tulee ”jonkun verran” lisää dataa, mutta itse en ole pystynyt käyttämään omaa nettiäni niin paljon, että se olisi mennyt alle 95 %, (ja joka päivä olen päässyt takaisin 100 %). Toki jos katsoo Netflixiä joka päivä niin tämä rajoitus voi olla ongelma. Pyykkitupa on kellarikerroksessa, se on edullisempi kuin vaatteiden peseminen muualla, mutta edelleen koneelliselle kuivauksineen tulee hintaa viisi euroa. 

All in all voisin suositella Waterviewssä asumista, tai ainakin täällä minun kerroksessani majoittumista.

Leuven 22. The one where it is Tuesday

Surprise!

Olen kirjoittanut kertaalleen jo yleisesti tavallisesta päivästä Leuvenissa, mutta ajattelin kirjoittaa tällä kertaa tietystä tavallisesta päivästä. Todella mielenkiintoista. Tätä varten ihmisillä on päiväkirja, tiedän.

Tiistaina herätyskelloni soi 5.42. Menen salille kutakuinkin joka tiistai, koska maanantaisin hyvin harvoin lähden illalla ulos. Käyn Basic Fitissä, joka on ainakin toistaiseksi auki 24 tuntia vuorokaudessa maanantaista perjantaihin, mutta tämä kuulemma tulee muuttumaan. Minun aamuvirkulle luonteelleni salille meno vasta kahdeksalta ei sovi, joten pikkuhiljaa alan ikävöidä omalle salille Helsinkiin. Kuljen täällä salille aina pyörällä, eikä tämä tiistai ollut poikkeus. Valehtelematta viidessä minuutissa olen Waterviewn pyöräkellarista Basic Fitin parkkihallissa. Tein tällä kertaa Instagramista kopioimani treenin (did I hear someone say basic white girl), minkä jälkeen kiirehdin takaisin Waterviewiin jalat täristen.

Välttelen hiustenpesua kuin ruttoa – siihen menee aikaa, hiukseni eivät ikinä ehdi kuivua ennen lähtöä luennolle ja kaiken lisäksi tukkani ei ikinä ole parhaimmillaan sinä päivänä kun pesen sen. Jostain syystä tiistait ovat aina osuvasti hiustenpesupäiviä, eli juuri niinä aamuina kun minulla on vähiten aikaa muutenkin. Aikataulutus on selkeästi parhaimpia hyveitäni. Suihkun ja meikkauksen jälkeen menin tekemään aamupalaa, eli jee, puuroa! Samalla laitoin valmiiksi eväät, sillä vaikka yliopistolla on jonkin sortin ruokala/kahvila, se on melko kallis ja kasvisvaihtoehtoja ei ole ylenpalttisesti. Oikiksen kampuksen vieressä on kyllä mielenkiintoisia ravintoloita, mutta toistaiseksi olen pysynyt säästölinjalla. Sitä paitsi omien eväiden kanssa pääsen käyttämään Ikeasta ostamaani eväsrasiaa!

Lähdin taas kerran kohti kampusta vähän myöhässä aikataulusta. En kulje pyörällä tätä matkaa, koska minulla on läppäri mukana ja pelkään tiputtavani sen kiitäessäni pitkin Leuvenin mukulakivisiä katuja. Vaikka olin vähän myöhässä (ja todella kuumissani, koska lämpötilat täällä huitelevat jo aamuisin yli kahdenkymmenen asteen), poikkesin nopeasti hakemassa jokaviikkoisen aamulatteni Coffee Cupista. Käyn kutakuinkin aina samassa paikassa, koska se on matkani varrella ja koska tiedän saavani sieltä latteni soijamaitoon tehtynä. However, palvelu Coffee Cupissa on ainakin vähän töykeää ja usein hi-das-ta. vähän väliä tuskailen kelloa vilkuillen, kun vanhempi mieshenkilö tiskin takana lähtee löntystellen etsimään soijamaitoa takahuoneesta – eikä tämä päivä ollut poikkeus. Pääsin istumaan kolmen oikkariystäväni viereen muutamaa minuuttia vaille yhdeksän ja kiitin jälleen onneani, että IPJC:n professori on aina myöhässä.

International Police and Judicial Cooperation luennot ovat suosikkiluentojani. Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, IPJC:n professori on todella hyvä luennoitsija. Ilman Power Pointtejakin olen pysynyt helposti kärryllä. Olen aika harmissani, että en tule pääsemään hänen luennoille enää tulevaisuudessa. Tämänkertainen luento käsitteli European Public Prosecutoria sekä tulevaa tenttiä (apua!). Kuten aina, pääsimme luennolta hieman etuajassa. Tämä on todella hyvä, sillä tarvitsen kymmenen minuutin tauon saadakseni aivot taas siihen kuntoon, että pystyn vastaanottamaan tietoa.

Toinen päivän luento oli International Public Lawta. Kurssi, josta alun alkaen pidin todella paljon, on kuukausien saatossa muuttunut vähän vähemmän kiinnostavaksi. Jos kuulen sanat ”international public goods” vielä kerran saatan räjähtää. Ainakin kurssi on auttanut minua ymmärtämään, että tulevaisuuteni ei ole kansainvälisen ympäristönsuojelu-lobbauksen parissa. Aamupäivän luento ei suinkaan ole viimeinen lajiaan, sillä minulla on vielä keskiviikkona yksi luento, kuudesta kahdeksaan illalla suoraa Company Lawn jälkeen.

Söin lounaani oikkarikavereiden kanssa. Koska lehtikaalisalaatti tuntui liian terveelliseltä, minä kävin nappaamassa oikeustieteellisen kampuksen vastapäätä sijaitsevasta jäätelöpaikasta jälkiruoaksi Ferrero-jäätelöä. Vaikka olen saanut kuulla ei-niin-yllättävältä taholta kritiikkiä jäätelöannoksen koosta, minusta se on juuri täydellinen määrä jälkiruoaksi. Suosittelen kaikille Leuveniin eksyneille Galetjen jäätelöitä (#notspon).

Jäätelön jälkeen oli labour lawn viimeinen luento. Meillä erasmus-opiskelijoilla – ja varmaan myös belgialasilla kollegoillamme – on tapana äänittää luennot. Olen useassa facebook-ryhmässä, jossa jokaiselle jaetaan yksi luennonpuolikas joka sitten pitää naputella puhtaaksi ja ladata teksti sen jälkeen facebookkiin. Jos totta puhutaan, en ole itse käyttänyt hyväksi muiden puhtaaksikirjoittamia luentoja. Tästä huolimatta pidän mielelläni tämän vaihtoehdon auki. Viimeinen Labour Lawn luento oli Facebookissa jaettu viiteen osaan, joista minulle kuului yksi. Tai pikemminkin, viidelle ihmiselle oli annettu velvollisuus puhtaaksikirjoittaa luento, mutta me emme juuri koordinoineet etukäteen kuka kirjoittaa mitäkin. Näin ollen äänitin puhelimellani koko luennon ja toivottavasti lähipäivinä me saamme työnjaon selvitetyksi.

Luennon jälkeen kiiruhdin Delhaizeen ostamaan ruokaa seuraavalle päivälle. Kuten olen maininnut aikaisemminkin, Delhaize on ehkä toisiksi tai kolmanneksi kallein paikka ostaa ruokaa Leuvenissa. Colruytissä on melkein sama valikoima jonkin verran edullisemmin. En kuitenkaan uskalla astua koko paikkaan ellen tiedä, että minulla on rutkasti aikaa. Olen viettänyt yli puoli tuntia jonottamassa kassalle jonojen kiertäessä hyllyrivien välissä kilometritolkulla. Nyt tarvitsin vain salaattia, tofua, kurkkua ja mansikoita. Kaiken kaikkiaan hintaa ruokakorilleni tuli huomattavasti vähemmän kuin jos olisin Suomessa. Ison mansikkarasian sain muutamalla eurolla, ja lähdön pikkuhiljaa lähestyessä käytän hyödykseni kaikki kerrat kun voin ostaa tällaisia herkkuja. Älkää kertoko Suomelle, mutta belgialaiset mansikat ovat minusta ihan yhtä hyviä kuin suomalaiset.

Tarvitsin maapähkinävoita salaattikastikkeeseeni, mutta missään tavallisessa ruokakaupassa en ole bongannut maapähkinävoita, johon ei olisi lisätty miljoonaa muuta asiaa – yleensä palmuöljyä, sokeria ja suolaa ja kivoja e-koodeja. Pelastukseni on ollut Origin’O, joka on vähän niin kuin paikallinen Ruohonjuuri. Heillä on noin tuhat erilaista pähkinälevitettä (hyperbola lienee päivän sana) – mutta vain yksi, joka sisältää pelkkää maapähkinää. Voilá, mukaan tarttui 650 grammaa maapähkinävoita. Siis yli puoli kiloa. Vertailun vuoksi on mainittava, että tavallinen maapähkinävoipurkki Suomessa on yleensä puolet pienempi, eikä sekään purnukka pieni ole.

Could it be... Waterview!

Residenssiini päästyäni tajusin, että en ehtisi mitenkään syödä illallista ennen kahdeksaa. Ostoksistani inspiroituneena laitoin itselleni välipalan, eli maapähkinävoilla ja mansikoilla. Koska kello oli jo viisi, minun oli aika vaihtaa vaatteet treenikamppeisiin. Ehdin luonteeni mukaisesti vähän osallistua omaan pieneen draamaan, sillä tiistai Leuvenissa ei ole täydellinen ilman sitä, eikö? Olin onneksi pakannut urheilukassini valmiiksi, joten pääsin nopeasti polkaisemaan kohti päivän seuraavaa urheilukoitosta.

Sport Center sijaitsee ringin toisella puolella noin kolmisen kilometrin päässä Waterviewstä. Olin ehkä yliarvioinut omat voimani, sillä aamun reisitreenin jälkeen pyörän polkeminen tuntui tavanomaista raskaammalta. Mutta olin jo Vaarstaatilla, joten oli turha kääntyä takaisin. Kiidin kuin puolikuntoinen varpunen läpi Leuvenin. Minua odotti myös mainio motivaattori, eli suomalainen treenikaveri. En tiedä, olisinko jaksanut raahautua kaupungin laidalle ilman pientä kannustusta. Aerobics-tunti, jolle menin, oli viimeinen lajiaan jolle pääsen Leuvenissa.. Jostain syystä ryhmäliikuntatunnit loppuvat jo 26.5., tosin helluntain takia todellisuudessa jo 24.5. 

Aerobicsissa oli kivasti porukkaa ja oli mukava päästä kokeilemaan uutta ohjelmaa. Taidan silti ehkä pitää Zumbasta enemmän, koska siinä liikkeissä on enemmän variaatiota. Toisaalta jatkuva toisto käymilläni aerobics-tunneilla on ihan hyvästä minunlaiselle hitaalle oppijalle. Koska treeni oli hyvin erilainen kuin se, jonka tein aamulla, jaksoin hyvin tehdä haarahyppyjä ja step-toucheja sun muita, mutta huomasin jatkuvan pomppimisen käyvän polvilleni. Vanhuus ei tule yksin!

Ihan vain muistutuksena itselle, että kohta vietän kaiken aikani tässä kirjastossa

Tunnin jälkeen lähdin takaisin kohti Waterviewtä. Suihkusta päästyäni kokkasin luovasti tofu-lehtikaalisalaattia ja jälkiruoaksi riisipaperirullan, jonka sisälle laitoin mansikoita ja banaania ja – ylläri – maapähkinävoita. Kellon tullessa jo puoli yhdeksän oli aika tarttua EU-lainsäädäntöön ja lueskella mukavia yhtiöoikeudellisia direktiivejä. Leuvenissa olisi ollut jos jonkin sortin tapahtumaa, mutta näin pitkän päivän jälkeen minulla ei ollut energiaa lähteä keskustaan heilumaan. Sitä paitsi kavereiden tentti-stressi alkaa tarttua kuin norovirus päiväkodissa, joten kirjojen pariin jääminen ei lainkaan haitannut.

Leuven 21. The one where I hate everything

Osuvasti kuva Brysselistä - joka ei kuitenkaan päässyt listalleni

Olen ehkä maininnut muutamaan otteeseen perheelleni ja ystävilleni kotisuomessa, että paluu harmaaseen arkeen heinäkuussa ei hirveästi houkuta. Olen viihtynyt enemmän kuin mainiosti pienessä belgialaisessa kaupungissani, ja ottaen huomioon kaikki matkustusmahdollisuudet, edulliset hinnat sekä ihanat ihmiset minua tuskin voi syyttää. Jotta lähdön hetki ei tuntuisi niin raskaalta, ajattelin listata asioita, joita minun ei tule ikävä hyvästien koittaessa.

Sää. Minulle ja suomalaisille ystävilläni täällä Belgiassa on tullut hieman tavaksi valittaa Belgian kylmyydestä – ja läsnäolijoilla on puolestaan ollut tapana muistuttaa, että me olemme Suomesta. Jostain syystä Belgian kostean viimainen kylmyys tuntuu luissa ja ytimissä aivan eri tavalla kuin kotoinen suomalainen pakkanen. Lämpöasteet ovat olleet koko vaihtoni aikana kutakuinkin plussan puolella, mutta vielä näin toukokuussa ikävöin kadonneita käsineitäni. Toisaalta huhupuheiden perusteella käsineille olisi käyttöä myös Suomessa.

Paitsi kylmyys niin jokapäiväinen sade alkaa ottaa pannuun. Minulla on nykyään sadetakki käytössä – ehdottomasti suositeltava hankinta jokaiselle Belgiaan vaihtoaan suunnittelevalle – mutta sekään ei auta kaikessa. Sadekuurot yhdistettynä ainaiseen tuuleen ovat osasyynä sille, miksi olen kevään aikana ollut flunssassa jo kolme kertaa – varsinkin kun kasvisruokavalioon siirryttyäni olen yleensä ollut kipeänä maksimissaan kerran vuodessa.

Alkoholi. Luultavasti liittyen jatkuvaan sairasteluun, alkoholin käyttö on täällä runsaampaa kuin Helsingissä. Tämä lienee yksilöllistä, sillä minulla on täällä myös kavereita, jotka ovat kertoneet alkoholinkäytön vähentyneen Leuvenissa. Minä olen siinä mielessä onnekas, että osaan useimmiten lopettaa juomisen ajoissa ja voin seuraavana päivänä olla totally functioning adult. Tämä muutama kuukausi on ollut hauskaa totta kai, mutta en minä tällä linjalla tahtoisi jatkaa tämän enempää. Toisaalta pidän alkoholinkäytön sosiaalisesta aspektista Belgiassa. Suomessa juominen tapahtuu aina jonkun kotona vain omien kavereiden kanssa, kun taas oluen ollessa edullista myös baareissa, alkoholin kulutus saa sosiaalisemman ulottuvuuden. Ja mikä ihmeellisintä, en ole nähnyt kuin yhden tappelun (senkin suunnilleen 16-vuotiaiden välillä). Miksi Belgiassa alkoholi ei herätä ihmisissä samanlaista tarvetta haastaa riitaa kuin Suomessa?

Draama. Voi pojat, tätä minun ei tule ikävä! Miten on mahdollista, että elämä tällä saralla voi olla niin erilaista Leuvenin ja Helsingin välillä? Maltan tuskin odottaa paluuta tasaiseen Helsinki-elämään, kun ei tarvitse juhliin mennessä pohtia, kohtaavatko tietyt henkilöt toisensa vai eivät. Tahdon korostaa, että en ole ainoa, jonka elämä on välillä muistuttanut huonosti käsikirjoitettua (ja melko tylsää) saippuaoopperaa. Yksi erosi usean vuoden seurustelun jälkeen poikaystävästään - kuulemma - Erasmus-heilan takia. Toinen joutui tekemään valinnan tuoreen parisuhteen ja mukavan Leuvenissa tapaaman pojan välillä. Kolmas on ehtinyt seurustella kahden eri Erasmus-opiskelijan kanssa tämän lyhyen kolmen kuukauden aikana. Eli vähän niin kuin Salkkareiden perus tuotantokausi ilman tuhopolttoja, salalapsia ja itsemurhia.

Kierrätys. Kierrätys on Belgiassa pakollista, mikä minusta on mahtava juttu. Kierrätän mielelläni Helsingissä, joten voisi kuvitella, että kierrätys täälläkin olisi kivaa ja helppoa. Päinvastoin. Pullot, metallipurkit ja maitotetrat laitetaan kaikki samaan pussiin. Pahvit ja paperit menevät samaan. Lasipullot kierrätetään kahteen eri paikkaan riippuen niiden väristä. Ja kaikki loput laitetaan surutta sekajätteeseen – eli edelleen huomattava osa jätteestä menee kaatopaikalle. Joissakin paikoissa on erikseen biojäte, mutta esimerkiksi yliopistolla ja minun residenssistäni se puuttuu. Lisäksi roskapussit on hinnoiteltu sen mukaan, mitä niihin aikoo laittaa. Luonnollisesti sekajätteen roskapussit ovat kalleimpia, mutta niitä ei myydä esimerkiksi yhden tai kahden roskapussin pakkauksina. Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu, että kierrätän täällä vähemmän kuin Helsingissä.

Nämäkin liikkeet ovat luultavasti juuri nyt kiinni

Kauppojen aukioloajat. Tiedän. Olen hemmoteltu kakara. Helsingissä käyttämäni ruokakauppa on auki 24/7. Jos tarvitsen nyhtökauraa lauantaiaamuna kuudelta, tiedän sitä saavani. Täällä kaupat menevät viimeistään kiinni kahdeksalta ja yleensä aukeavat puoli yhdeksältä. Sunnuntaisin kaikki muut paitsi pienimmät ylikalliit kaupat ovat kiinni. Ja jostain syystä juuri sunnuntaisin minun tekee eniten mieli alkaa kokkailla. Lisäksi sen jälkeen kun Albert Heijnin lopetetti (RIP never forget) taloni alakerrassa, olen alkanut käydä keskustan Delhaizessa sen tutumman valikoiman ja lyhyempien jonojen takia, mutta se mokoma sulkeutuu jo 18.30, jolloin yleensä olen luennolla tai palaamassa yliopistolta. Helsingissä minä vain menen kauppaan, mutta täällä joudun erikseen suunnittelemaan ja aikatauluttamaan ruokaostokseni.

Paitsi ruokakaupat niin myös muiden kauppojen aukioloajat pääsääntöisesti saavat vereni kiehumaan. Sunnuntaina kaupat ovat totta kai kiinni, mutta Helsingin menoon tottuneena olen todella turhautunut, kun kaikki kaupat menevät kiinni jo kuudelta. Harvoin minun tekee mieli lähteä kaupungille kiertämään ennen luentoa. En ymmärrä, miten työssäkäyvät ihmiset voivat ikinä ostaa mitään esimerkiksi apteekeista, kun kaikki menevät kiinni ennen aikojaan.  

Pyykinpesu. Minä en inhoa pyykkäämistä. Se ei ole lempihommaani, mutta Suomessa pesen onnellisesti pyykkiä suunnilleen kahdesta kolmeen kertaa viikossa. Täällä pyykkääminen on oma prosessinsa. Minun on ensin kuljetettava pyykkini puolen kilometrin päähän pesutuvalle, sillä kaikki belgialaiset tunnetusti pesevät (tai pesettävät) pyykkinsä vanhempiensa luona viikonloppuisin ja näin ollen pyykinpesupaikkoja on vain harvakseltaan. Ja ai sitä onnea, kun huomaa jättäneensä pyykinpesuaineen kotiin!

Yhden pienen koneellisen peseminen maksaa lähes viisi euroa. Tähän kun lisätään vielä kuivausrummun käyttäminen, yhden koneellisen peseminen on yhtä kallista kuin kolme Fazerin sinistä! Lisäksi Suomessa voin antaa pyykkieni olla ja tehdä pesukoneen pyöriessä paljon muuta, mutta Leuvenissa olen valitettavasti liimautunut pyykinpesupaikkaan pyykinpesun ajaksi.

Maksaminen. En ole varmaan eläessäni käynyt pankkiautomaatilla niin usein kuin näiden muutaman kuukauden aikana. Siinä missä Helsingissä alkaa olla paikkoja, jossa käteismaksu ei ole edes mahdollisuus, Belgiassa tilanne on usein täysin päinvastoin. Joko mahdollisuutta ei ole, siitä joutuu maksamaan ylimääräistä tai maksaminen kortilla on mahdollista – jos on belgialainen pankkitili. Kun ottaa huomioon Brysselin maineen Euroopan pääkaupunkina, tämä on outoa ja epäkäytännöllistä. Baareissa ja pubeissa tämän ymmärrän, mutta ruokakaupoissa (looking at you Colruyt) luulisi kaikkien korttien käyvän.

Plz don't touch my hair

Blondius. Pysyn vaaleatukkaisena vielä Suomessakin, mutta Luojalle kiitos se ei ole enää mikään kommentoinnin aihe. Jos saisin euron joka kerta kun joku mainitsee hiusvärini, summa kattaisi kaikki tähän mennessä maksamani pyykinpesut.

Huh. Nyt kun olen saanut nämä asiat rinnaltani, voin tuijotella tätä listaa joka kerta, kun ikävä Belgiaan herää.

Leuven 11. The one where there is a Gala

Siinä missä Suomessa tiedekunnilla on vuosijuhlia, jonne pukeudutaan iltapukuihin ja käydään laitattamassa hiukset, Leuvenissa – ja uskoakseni myös muualla Belgiassa – on lähes vastaava tapahtuma, Gala. Yhteneväisyyksiä vuosijuhlien kanssa on lähinnä se, että tiedekunnat järjestävät juhlan vuosittain. Eroavaisuuksia siis riittää: Galassa illallista ei tarjota, tilaisuus on vähemmän muodollinen ja mitä hämmentävintä, se järjestetään toisessa kaupungissa kuin yliopiston kotikaupungissa. Gala myös muistuttanee enemmän amerikkalaisista elokuvista tuttua Promia.

Luonnollisesti tahdoin päästä kokeilemaan tällaista perinnettä. Ongelmana oli enää valita, minkä tiedekunnan Galaan haluaisin mennä. VRG:n Gala olisi luonnollinen valinta, mutta erinäisten käänteiden jälkeen minä ja viisi kaveriani päädyimme VTK:n (eli insinöörien) Galaan. Tämä oli helppo päätös, sillä minun ei loppujen lopuksi tarvinnut tehdä mitään lippujen eteen, kun toinen hollantilaisista Galaan lähtijöistä hoiti lippujen hankinnat.

Suuren mekkostressin jälkeen tuli vihdoin perjantai ja Gala-päivä. Minulla oli aikamoinen aikatauluongelma, kun äitini saapui Belgiaan samana alkuiltana. Kiirehdin siis Brysselin Zaventemin lentokentälle, nappasin äidin mukaan, saatoin hotellille aivan Central-aseman viereen ja nopean kuulumisten vaihtamisen jälkeen olin jälleen junassa takaisin kohti Leuvenia. Olin takaisin Leuvenissa puoli yhdeksältä. Sen jälkeen oli aika selvittää, miten pääsisin Arenbergin linnan luo kello kymmeneksi. Viiden kilometrin matkan taittaminen jalan yhdeksän aikaan illalla ei ollut houkutteleva vaihtoehto. Bussilla Heverleehen matkaaminen saattaisi sujua hyvin, mutta takaisinpäin kulkeminen ei onnistuisi yhtä helposti. Juuri tällaisia hetkiä varten minulla on luotettava Princess. Koska kaikki muut aikoivat ottaa pyörän alleen, päädyin minäkin tähän vaihtoehtoon.

Suomessa minä en juuri pyöräile. Vielä vähemmän minä pyöräilen hame päällä. Ja entistä harvemmin minulla on korot jalassa, kun kiidän pyöräni selässä. Mekkovalintani osoittautui haastavaksi kengistä puhumattakaan. Toisaalta samaan aikaan yksi ystäväni polki iltapuku päällä. Hulluja nuo hollantilaiset! Onnistuin lyhyen matkani aikana tiputtamaan kenkäni kahdesti ja kaatamaan pyöräni kertaalleen tämän johdosta. Onneksi oli pimeää. Vain muutama kymmen ihminen näki. Sitä sanotaan, että kun kerran oppii ajamaan pyörällä niin sen taitaa koko loppuelämän. Minun kohdallani se ei taida olla totta.

Kuva tapahtumapaikasta. Ei tosin minun ottamani. Tai edes meidän Galasta. Olkaa hyvä vain.

Itse juhla, kuten aloituksesta lienee selvää, ei ollut Leuvenissa. Sen sijaan yli kymmenen bussilastillista VTK:n jäseniä (ja meitä muita) suuntasi kokkansa kohti Antwerpenia, noin tunnin matkan päähän Leuvenista. Meitä ei-hollantia-taitavia oli koko bussissa vain kolme, juhlien suomalaisedustus. Kaiken kaikkiaan juhlissa ei vaikuttanut olevan montaa muuta vaihto-opiskelijaa. Bussimatka meni hujauksessa ohi. Tietämättä mitä meitä odotti saavuimme Antwerpeniin Dock 3-nimiseen paikkaan yhdentoista pintaan illalla.

Kun pääsimme sisälle (ei jonotusta!) kohtasimme valtavat bileet. Paikasta löytyi kaksi tanssilattiaa, joista toinen koostui useista eri kerroksista. Molemmissa huoneissa oli esiintyjiä ja useita eri DJ:tä. Paikanpäällä oli mahdollisuus otattaa ryhmäkuvia, piirrätyttää itsestään pilakuvia sekä ottaa kuvia käyttäen photoboothia. Lisäksi näin napatanssijan ja oikean käärmeen ja illan aikana kruunattiin prom king ja queen. Koska en ollut odottanut mitään bileiltä – enhän minä tiennyt, mitä olisin voinut odottaa – olin täysin yllättynyt.

Teinipeiliselfie (ainoat kuvat, joita otin koko illan aikana, olivat peiliselfieitä. Paluu 18-vuotiaaksi?)

Ilta kului kuin hujauksessa. Me tanssittiin, draamailtiin, juoruiltiin ja otettiin peiliselfieitä ja photobooth-kuvia. Valitettavasti photobooth-kuvaa ei löytynyt tapahtumasivulta. Ehkä se oli, kuten yksi kavereistani ehdotti, liian hieno laitettavaksi nettiin latistamaan muiden fiiliksiä. Minä en ottanut juuri mitään kuvia koko illasta, mikä näin jälkikäteen harmittaa. Olin liian kiireinen hauskanpidon kanssa, että olisin älynnyt ikuistaa tapahtuman. En muista, milloin olisin tanssinut koroissa niin paljon (ehkäpä pitäisi kysyä partner in crimeltä Larkulta…) ja vieläpä tekemättä kuolemaa illan päätteeksi. Live-esiintyjät olivat todella taitavia, ja jokaisen nurkan takaa tuntui paljastuvan lisää koettavaa ja nähtävää. Tyttöjen mekot olivat toinen toistaan kauniimpia ja oli mukavaa, että kaikki olivat panostaneet iltaa varten. Olisin voinut jatkaa juhlimista vielä pitkään, mutta kello neljältä älysin, että minunhan pitäisi olla Brysselissä muutaman tunnin kuluttua. Muut päättivät lähteä kohti kotia minun kanssani. Meillä kävi tuuri, kun kaikki kuusi löysimme vierekkäiset istumapaikat bussista.

Bussimatkasta en muista mitään, koska, no, nukuin koko reissun. En voi väittää, että olin kauhean innoissani aamuviiden herätyksen jälkeen nousemaan jälleen pyörän selkään. Onneksi en yksin joutunut suunnistamaan pois pimeästä Heverleestä. Ilman kavereitani olisin varmaan vieläkin siellä. Suomalaisvahvistuksesta kaksi suuntasivat eri reittiä kotiin, ja kolme muuta päättivät mennä teelle toisen hollantilaiskaverin luokse. Tai jatkoille. Tai molempia. Minä kiidin sen sijaan kohti Waterviewtä aivan liian tietoisena siitä, että olin ollut jo hereillä 24 tuntia ja minulla oli aikaa nukkua enää muutama hassu tunti.

Kiteytettynä suosittelen kaikille mahdollisuuden saaville Galaan menemistä. Oli hauska käydä juhlimassa belgialaisten opiskelijoiden kanssa vaihtareiden sijaan. Gala oli aivan mahtava ja olen tyytyväinen, että kävin kokemassa sen – vaikka yöunet jäivät todella vähiin. Suosittelisin siis varaamaan seuraavan päivän vapaaksi.