Leuven 14. The one where four girls conquer Prague

Keskiviikko-iltapäivänä pienen flunssanpoikasen kourissa oli aika jättää hetkeksi hyvästit Belgian maaperälle ja käydä katsomassa itäisempiä Euroopan seutuja. Lento Tšekkiin sujui nopeasti, mutta flunssan vuoksi laskeutuminen oli yhtä tuskaa. Mikään ei auttanut räjähtävään päänsärkyyn, ja vierustoverini katsoi minua hieman kummastuneena hampaat irvessä pitelin päätäni. Toisin kuin yksikään Finnairin lentoni, Brussels Airlinesin lento oli jopa ajoissa kentällä. Mitä tämä oikein on?! Eurooppalaista tehokkuutta?

Lentokentällä kohtasin vihdoin viimein suomalaiset ystäväni. Hullua ajatella, etten ollut nähnyt Essiä kahteen kuukauteen ja Jenniä ja Annaa vielä pidempään aikaan. Oli aivan ihanaa päästä puhumaan suomea ihanien oikkarikavereiden kanssa. Ostimme pitkän jonottamisen jälkeen liput Airport Expressiin, sillä hotellimme Exe Park Hotel oli aivan vastapäätä rautatieasemaa eli bussin pysähtymispaikkaa. Puolisentuntia kestäneen matkan aikana ehdimme vaihtaa kuulumisia ja – paremman sanan puutteessa – tutustua mieheen, joka vaikutti hyvin kiinnostuneelta kielestä, jota puhumme.

Hotellilla saimme eteemme lappuset, joihin meidän piti täyttää joitakin tietoja itsestämme. Meitä palvellut tyttö vaikutti olevan ensimmäistä päivää töissä, joten vaikka täytimme kaavakkeet ripeästi, saimme silti seistä puolisen tuntia odottamassa avaimiamme. Suomalaiset nimet ovat hankalia, mutta kyllä meiltä voi kysyä, jos jokin asia tuottaa vaikeuksia. Kun vihdoin pääsimme huoneisiimme, yllätyin positiivisesti. Huoneemme olivat tilavia ja nuhjuisuudesta huolimatta siistejä. Vaikka rautatieasemaa saattoi ihailla huoneestamme, meidän toisen kerroksen huoneemme oli hiljainen, eikä melu ulkoa häirinnyt untani. Kuorsaava naapuri on sitten toinen juttu.

Torstaina aamu valkeni pilvisenä. Sadetta ei ollut luvassa, joten uhkarohkeimmat meistä jättivät sateenvarjot hotellille. ”Matkanjohtajamme” Jenni oli kuullut hyvää Kings Court Hotellin aamiaisbuffetista, joten suuntasimme kohti kauppakeskus Palladiumia vastapäätä sijaitsevaa hotellia. Kun saavuimme paikalle, meidät otettiin todella lämpimästi vastaan. Sisätilat oli varattu hotellin asiakkaille, mutta ulkona lämpölamppujen hohteessa oli aivan yhtä miellyttävää istua ja tarkenimme vallan mainiosti ilman takkia. Aamiainen maksoi suunnilleen vain 15 euroa. Voin täysin vahvistaa, että se oli joka sentin arvoinen. Voisin kirjoittaa aivan oman postauksen Kings Courtin aamiaistarjoiluista. Jokaisen Prahaan eksyvän pitäisi käydä kokemassa tämä aamiaisbuffet. Paitsi ruoat niin myös palvelu oli erinomaista (minulle jopa tuotiin soijalatte ilman lisäveloitusta!). Valikoima ruokien suhteen oli suunnaton. Koska tiesin, että minä en mitenkään voisi maistaa kaikkea mitä halusin, jouduin rajaamaan valintojani paljon suppeampaan. Päädyin siis ottamaan herkullisen croissantin, pannukakun, suklaadonitsin, oreo-keksin, jougurttia sekä tuoreita hedelmiä. Valikoimaan olisi vielä kuulunut paljon erilaisia lämpimiä ruokia täytetyistä sienistä pekoniin. Leipiä oli vaikka mitä sorttia ja jälkiruokiakin jos jonkinlaista. Ihastusta seurueessamme herätti myös mahdollisuus syödä jäätelöä (tai pehmistä) sekä sushia aamiaisen yhteydessä.

Hyvin täyttävän aamiaisen jälkeen käväisimme allekirjoittaneen pyynnöstä viereisessä kauppakeskuksessa ja siellä Sephorassa. Pikavisiitin jälkeen oli aika jatkaa turistihommia. Kävimme ihailemassa Prahan astronomista kelloa, kiipesimme ylös torniin ja otimme kuvia yläilmoista. Alhaalla odotimme muiden turistien kanssa kellon lyövän tasan kaksitoista, sillä sen piti olla jotain näkemisen arvoista.  Näin jälkeenpäin sanoisin, että tasatunnin lyönti kannattaa katsoa, jos sattuu muutenkin olemaan paikalla, mutta sitä ei kannata jäädä erikseen odottelemaan. Kiertelimme hetken aikaa aukion ympäristössä katsellen erilaisia pääsiäiskojuja. Joka puolella oli niin paljon pientä kivaa nähtävää!

Suunnistimme sen jälkeen ilman karttaa Kaarlensillalle. Paikalla oli meidän lisäksi runsain mitoin turisteja, mutta selkeästi pahin turistikausi ei ollut käsillä. Ylitettyämme sillan löysimme sattumalta lukkoja täynnä olevan toisen sillan. Kävimme pienellä sivupolulla katsomassa John Lennon-seinän. Valitettavasti seinä oli enemmän täynnä sotkuisia töherryksiä kuin netissä näkemiäni hienoja graffiti-taideteoksia, mutta varmasti joku on jo käynyt korjaamassa asian.  Seinä vaikutti siltä, että se saa uutta maalikerrosta päälleen jollei nyt päivittäin niin ainakin viikoittain.

Urheilullisina nuorina naisina lähdimme kapuamaan ylös kohti kukkuloita. Etappinamme oli Hradčany -linna-alue, joka on vanhinta Prahan asuttua seutua. Meitä ei kuitenkaan kiinnostanut eniten itse linna, vaan sivistyneinä lakiopiskelijoina Pyhän Vituksen tuomiokirkko oli jo ennen matkaamme saanut uteliaisuutemme heräämään. Pyhä Vitus on muun muassa tanssijoiden ja näyttelijöiden suojelupyhimys, mutta hän tarjoaa suojelua myös salamaniskuilta sekä nukkumiselta pommiin. Käytännöllinen kaveri ja mainio nimi, siis. Kirkko oli kaiken kaikkiaan vaikuttava, vaikka kuten yksi seurueesta sanoi, se on aika tavalla samanlainen kuin muutkin katoliset kirkot. Kun on nähnyt yhden, on nähnyt kaikki. Ainakin melkein. Kävimme myös itse linnassa, toisessa pienemmässä kirkossa sekä Golden Lanella, jossa on paljon suloisia kirkkaanväirisiä pieniä taloja. Ikäväksemme tuuli oli hyvin navakka ja minä ainakin olin kylmissäni koko ajan (isä ja Valdo voivat olla hiljaa aiheesta ”milloin Sofialla EI ole kylmä”).

Lähdimme lämmittelemään kukkulan lähellä olevaan Vegan’s Restauranttiin. Nautimme kaikki saman salaatin, sillä raskaan aamupalan jälkeen meidän ei tehnyt mieli mitään sen tuhdimpaa. Palvelu oli ripeää ja ruoka hyvää, tosin ehkä määrään nähden hintavaa. Luultavasti jokin muu kuin avokadosalaatti olisi antanut paikalle mahdollisuuden vakuuttaa ruokailijat vegaanisen ruoan erinomaisuudella. Paikka oli kaikesta huolimatta todella sympaattinen, joten tätäkin paikkaa voin hyvin suositella Prahaan matkustaville.

Sää vaikutti paremmalta palattuamme takaisin ulkoilmaan. Päätimme seuraavaksi lähteä tarkastamaan Petřín näköalatornia. Vaikka Bryssel on mäkistä seutua ja olin juuri joutunut siellä ravaamaan ylös alas jos jonkinmoista kukkulaa, Praha on omalla tasollaan. Minua ei yhtään haitannut harppoa kohti Petřín kukkulaa, joka on kuulemma Prahan kukkuloista korkein. Kun pääsimme kukkulan laelle, ei työmme päättynyt siihen. Näköalatorniin olisi ollut hissi, mutta jumppapirkkoina me päätimme kivuta torniin ilman apuvälineitä. Ulkoasullisesti torni muistuttaa Eiffel-tornia – hyvin pientä Eiffel-tornia. Silti jo puolessa välissä mietimme eikö kiipeäminen ikinä lopu! Ylhäältä avautuvat maisemat olivat kyllä kaiken kiipeämisen arvoisia.

Me olisimme halunneet laskeutua alas kukkulalta raidehissillä, mutta totta kai meidän tuurillamme se oli kiinni vielä torstaina. Sokkeloisesti puikkelehtien me tulimme alas omia reittejämme. Meitä lähti seuraamaan kaksi muuta suomalaista, sillä eihän edes Prahassa voi päästä juuriaan karkuun. Otimme paljon kuvia kauniista luonnosta, sillä huhtikuun alussa puut olivat täynnä lehtiä, maa pullollaan kukkia ja jostain syystä ilmassa leijui ruohosipulin vieno tuoksu.

Alhaalle päästyämme ylitimme jälleen joen. Jenni oli kuullut paikasta nimeltä Choco Cafe, josta sai kuulemma hyvää kaakaota. Voisi luulla, että Belgiassa asuvana suklaa ja kaakao tulisivat hiljalleen ulos korvista. Toisin kuin vohveleihin suklaaseen en voi kyllästyä. Minun ottamani kaakao oli ihanaa ja paksua, aivan kuin pelkkää sulaa suklaata. Se myös lämmitti mukavasti ulkona vietetyn ajan jälkeen. Kaakaoiden jälkeen kiertelimme kaupungissa jonkin aikaa, yritimme epätoivoisesti löytää illallispaikkaa ja kävimme yksillä drinkeillä savunkatkuisessa teini-drinkki-baarissa.

Nämä tytöt <3

Tiivistetysti, ensimmäinen kokonainen päivä Prahassa oli suuri menestys. Kävelimme yli kaksikymmentä kilometriä, sää oli ajoittaisesta kylmyydestä huolimatta mainio ja mikä tärkeintä, saimme paljon kauniita kuvia julkaistavaksi instagramissa.