Leuven 12. The one where I have problems with Brussels

Tämä kirjoitus on ollut pitkään suunnitteilla. Olen tehnyt muutamia vierailuja Brysseliin vaihtokevääni aikana. Lyhimmillään olen viihtynyt Brysselissä kerralla pari tuntia ja pisimmillään olen viettänyt siellä aikaa muutaman päivän. On siis aika kirjoittaa, miksi olen pitänyt kaikista vierailemistani Belgian kaupungeista vähiten Brysselistä.

Kaikki tietävät, että minä todella pidän isoista kaupungeista. Hongkongilla on ikuisesti paikka sydämessäni. Pariisista en lakkaa puhumasta, vaikka olen vieraillut siellä vain kahdesti ja molemmilla kerroilla olen käynyt läpi samat nähtävyydet, kovassa kiireessä. Roomasta minulla on vähän ristiriitaiset tunteet. Mutta Bryssel. Miksi en pidä Brysselistä? Ensimmäisellä vierailullani maaliskuussa aamupäivällä sää oli ollut mitä mainioin. Olimme kärsineet pitkästä sadeputkesta ja auringonsäteiden osuessa pitkästä aikaa Leuveniin en olisi voinut olla tyytyväisempi. Päälle siis hame ja kevyt kauluspaita eikä mikään voi mennä enää pieleen! Väärin. Totta kai. Brysselissä sataa suunnilleen 200 päivää vuodesta. Kun saavuin ystävieni kanssa Brysseliin, aamuinen aurinko oli saanut väistyä. Tilalla oli Belgiassa tutuksi tullut kylmä viima ja sade, kuinkas muuten. Lukija voisi väittää, että on epäreilua syyttää Brysseliä huonosta säästä, varsinkin kun sää kaikkialla Belgiassa on aina huono. Minua on turha vakuuttaa rationaalisilla kommenteilla. Brysselin huono sää on ehdottomasti Brysselin vika.

Vintage Market

Ensimmäisellä visiitillä olin tuttuun tapaani hyvin kylmissäni koko ajan. Lämpöä toivat surkea kahvila llähellä Grote Marktia, sen vieressä oleva sarjakuvakauppa, lelukauppa, aarteita pullollaan oleva Vintage Market sekä tietysti EU, Parlamentariumin muodossa. Viimeisimmässä ehdimme viettää aikaa ehkä puolisen tuntia, mutta sain siitä silti riittävästi irti.

Kun toisen kerran vierailin Brysselissä, seuranani oli vaihtarikavereiden sijaan isäni ja toinen veljistäni. Maaliskuun puolivälissä sää oli ehkä hieman parempi – ei tarvetta sateenvarjolle, mutta olin pahasti univelkainen (toinen toistuva teema Bryssel-vierailuissani…) ja tästä syystä en ehkä niin hyvää seuraa.  Tällä vierailulla draaman astetta nosti myös se, että internetini lopetti toimintansa jo hieman ennen kuin saavuin Brysseliin. En tiennyt tästä ennen kuin huomasin, että viestini eivät menneet eteenpäin, Google Maps ei toiminut ja en saanut googletettua Brysselin asukaslukua (ihan vain varmuuden vuoksi. Milloin tahansa joku voi tulla kysymään sitä keskellä katua!). Tahtoisin tästä esittää erityisen kiitoksen ensinnäkin omalle havainnointikyvylleni sekä toiseksi Coenille, hänen huonosti toimivalle puhelimelle sekä Pizza Hutille. Minulla ei nimittäin ollut mitään tietoa isäni ja veljeni hotellin sijainnista. Tai osoitteesta for that matter. Minä kuitenkin muistin nähneeni hotellin surkean kahvilan ovelta edellisellä vierailullani. Tiesin, että surkea kahvila oli lähellä Grote Marktia. Mikä ei ollut tiedossani oli se, miten Grote Marktille päästään. Tässä avukseni tuli opastekyltit. Lähes kaikkialla Belgiassa opastukset ovat vajavaiset tai olemattomat, mutta tällä kertaa sain yllättyä positiivisesti. Löysin perille aukiolle ja ilman sen suurempia eksymisiä myös hotellin luo. Ongelma numero kaksi oli saada tieto saapumisestani minua odottavalle kaksikolle. Tässä avukseni tuli Coen. Hän oli kärsinyt samankaltaisesta ongelmasta – netittömästä puhelimesta – kun edellisen kerran olimme vierailleet Brysselissä. Hän oli maininnut käyttäneensä Pizza Hutin ilmaista wifiä ja halleluja, hotellin vieressä oli kuin olikin Pizza Hut. Yhteys perheeseen saatiin ja matka kohti aamupalaa alkoi.

Menimme nauttimaan aamiaistamme Peck 47 –nimiseen kahvilaan. Minä otin acai bowlin ja soijalaten kun taas seurueeni päätyi eggs benedicteihin ja cappuchinoihin. Palvelu oli aika hidasta, mutta ruoka hyvää ja yllättävän täyttävää. Hipsteri-kahvilaksi paikan sijainti on erittäin keskeinen, lähellä pahimpia turistinähtävyyksiä. Perjantai-aamuna saimme ongelmitta istumapaikan, mutta meidän jälkeemme saapuvilla oli hieman odottelemista.

Ensimmäiseksi lähdimme taivaltamaan kohti EU-aluetta. Parlamentariumissa otimme yhteiskuvan (olkaa hyvä vain, for your viewing pleasure). Olin yllättynyt että kuvan ottaminen onnistui, sillä ryhmäkuva edelliseltä vierailultani ei ollut suostunut lähtemään useista yrityksistä huolimatta. Tällä kertaa kiersimme Parlamentariumin huolella. En ole ihan varma, kenelle Parlamentarium on tarkoitettu. On kuin sen tekijät olisivat todella halunneet tehdä siitä oppimiskeskuksen nuorille ja lapsille, mutta koska EU on vain niin tylsä, mainio tavoite ei ole onnistunut. Aikuiselle kaikki tieto oli jo itsestään selvää (okei, aikuiselle, joka on lukenut EU-oikeutta intensiivisesti viimeiset kaksi kuukautta) mutta lapselle tai nuorelle monet asioista olivat melko puuduttavasti selitetty. Eniten iloa sain, kuten jo aikaisemmalla kerralla, pyöreästä salista, jossa näytettiin video EU:n parlamentin toiminnasta. Kuva heijastui kaikille seinille ja ääni kulki esiintyjien mukana. Brexitin ollessa oven takana mietin, korvataanko video uudella videolla – nykyiset esiintyjät kun ovat selväsanaisia brittejä. Suosikkihetkeni vierailultani oli, kun löysin kierroksen lopuksi wifin ja pääsin lukemaan 148 viestiä, jotka olin saanut internetini ollessa poikki. Uskon totta kai, että tämä oli myös isäni ja veljeni suosikkihetki, vihdoin viimein olin hiljaa.

Much wow. So cool.

Bryssel-vierailuun kuuluu totta kai Manneken pis patsaan näkeminen. Siinä missä Mona Lisan kohtaaminen Louvressa on monelle pettymys niin tämän pikkiriikkisen patsaan näjeminen herätti minussa aivan samanlaisia tunteita. Miksi se on niin kuuluisa? Miksi sen ympärillä parveilee niin paljon turisteja? Ja miksi joka kerta kun näen patsaan sillä on vaatteet päällä? Kuka käy pukemassa sen? Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Voisin luonnollisesti selvittää asian samalla tapaa kuin pyrin selvittämään Brysselin asukasluvun. Sitä myönnytystä en pienelle patsaalle kuitenkaan suo. Ignorance is bliss.

Maisema Waffle Factorystä

Patsaan tuijottelun jälkeen oli vohvelien vuoro. Monet olivat Internetissä hehkuttaneet Waffle Factoryn vohveleita, joten näiden kuuluisien vohvelien perässä taivalsimme muutaman askeleen kohti Grote Marktia. Minä otin ensin brysselin vohvelin nutellalla, mutta sen koon huomatessani tein vaihtokaupat veljeni kanssa ja sain tilalle Liegeläisen vohvelin nutellalla. Minun vohvelini pohja oli palanut, mutta kun menin valittamaan asiasta, sain kuulla sen olevan vain sokeria ja kuuluvan siihen. Olin elämäni aikana syönyt tuota vohvelia ennen kaksi liegeläistä vohvelia ja kummankaan pohja ei ollut palanut. En siis suosittelisi Waffle Factoryä.

Tämän jälkeen minun piti löytää itselleni vaatteita sunnuntain Harry Potter cantusta varten. Olisin halunnut perheenjäseneni mukaan, mutta he päättivät lähteä hotellille. Kuulin myöhemmin, että he menivät jälkikäteen shoppailemaan ilman minua. Nuo petturit!

Cake for breakfast!

Kolmas todellinen vierailuni (en laske muutamaa nopeaa parin tunnin pistäytymistä oikeaksi vierailuksi) alkoi jälleen pahasti univelkaisena, kuten edellisestä kirjoituksestani selviää. Tunnin yöunista huolimatta olin huomattavasti vastaanottavaisempi Brysseliä kohtaan kuin edellisillä kerroilla. Sää oli paljon parempi ja kohtasin suoranaista auringonpaistetta. Tällä kertaa tarkoituksenani oli viipyä pidempään äitini kanssa, joten ensitöikseni jätin matkalaukkuni Hiltoniin, aivan vastapäätä Brussels Centralia. Kello oli jo kymmenen ja meillä oli nälkä, joten lähdimme laskeutumaan kohti keskustan shoppailualueita. Minun paikallistuntemukseni Brysselissä on hyvin rajoittunut, joten menimme aamupalalle Peck 47. Jonotuksen jälkeen tilasimme molemmat aamupalaksi kakkua, minä vegaanista banaanisuklaakakkua ja äitini juustokakkua. Kuka sanoo, ettei kakkua voisi syödä aamiaiseksi?

Ruokailun jälkeen alkoi shoppailu. Kiersimme Rue Neuven liikkeitä läpi muutaman tunnin ajan, ja mukaan tarttui vaikka mitä. Primark oli yhtä kaoottinen kuin aina, mutta ainakin sen kassat toimivat tehokkaasti. New Lookista löysin itselleni sadetakin. Vihdoinkin! Nyt ehkä selviän lopusta ajastani Belgiassa.

Fool me once, shame on you, fool me twice, shame on me. Vein kivuissaan olevan äiti-parkani vohveleille Waffle Houseen. Tiedän. Enkö oppinut jo kerrasta? Minä tahdoin tarjota hänelle vohveleita paikassa, jossa voi istua alas. Raahasin nilkuttavan ja kärsivä äitini siis maistamaan tätä legendaarista belgialaista herkkua. Jonotimme to-del-la pitkään. Jono ei edes ollut suunnaton, mutta vain yksi henkilö oli paistamassa vohveleita ja toinen oli puhelin kädessä puoli-piilossa kassan takana. Näimme myös kaksi muuta henkilökunnan jäsentä, jotka katosivat nopeasti ulos. Puolen tunnin odottelun jälkeen saimme vihdoin tehtyä tilauksemme. Meidän jälkeemme otettiin vastaan enää yksi tilaus kun kassapoika ilmoitti paikan menevän kiinni, ja että vain tilauksen tehneet saisivat vohvelinsa. Kuulemma tilauksia oli liikaa. Vaivoin estin silmien pyöräytyksen. Vohvelini ei tällä kertaa ollut aivan yhtä palanut, mutta ei se mitään erityistä vaikutusta tehnyt. Päinvastoin, vohvelikiintiöni keväältä taitaa olla nyt täynnä.

Illalla menimme vielä syömään Pasta Divinaan. Tätä paikkaa voin hyvällä omalla tunnolla suositella muillekin matkaajille. Palvelu oli todella ripeää, paikka oli siisti ja pasta herkullista. Hintatasokaan ei ollut paha. Ravintola oli lähinnä turistien suosiossa, mutta se ei välttämättä tee paikasta huonoa.

Seuraavana päivänä oli aika kokea Bryssel hieman eri vinkkelistä. Koska jalkapuoliäitini (ole hyvä äiti!) ei voinut kävellä juuri mihinkään, nappasimme allemme hop on –hop off –bussin. Kiersimme siis kaikki tärkeimmät nähtävyydet ulkoapäin. Olimme yläkerroksessa, joten sieltä ei pahemmin astuttu alas pysäkeillä. Yläilmoista katsottuna Bryssel vaikutti paljon siedettävämmältä kuin yleensä ja minä aloin melkein pitää paikasta! Ehkä minun Bryssel-ongelmani liittyy vain kolkkoon ja teolliseen EU-alueeseen ja turistirysiin. Ei. En ole valmis antamaan näin paljon myönnytyksiä Brysselille kerralla. Mutta avoimen vihamielisyyden sijaan aloin tuntea lähinnä pientä epämukavuutta, ja onhan sekin jo jotain. Kuten äidille sanoin, ehkä viihtyisin paremmin Ixellesin alueella.

Maisema huoneen ikkunasta

Koska yövyimme aivan rautatieaseman vieressä, saatoimme seurata aseistautuneita sotilaita päivittäin. Samalla tapaa kuin Pariisissa, aseistautuneet sotilaat eivät luo minulle turvallisuuden tunnetta vaan päinvastoin heidän läsnäolonsa muistuttaa minua jatkuvasta vaarasta. Brysselin iskusta on vasta vähän yli vuosi ja Antwerpenissä tapahtuneesta iskuyrityksestä vain muutamia viikkoja. Keskustelin aiheesta arubalaisen tytön ja saksalaisen pojan kanssa ennen International Public Lawn luentoa. Oli mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksiään asiasta. Arubalainen tyttö koki olonsa turvallisemmaksi, sillä he välittävät viestiä, että on turha edes yrittää iskua, armeija on valmiudessa. Saksalainen poika taas kertoi tuntevansa olonsa turvattomaksi, kun armeijalle sotketaan poliisille kuuluvaa valtaa.

Would you trust this woman? I wouldn't

Kaikesta huolimatta tahtoisin todeta kaikille Belgian-matkaa suunnitteleville, että Brugge ja Antwerpen ovat myös mainioita vaihtoehtoja Brysselin sijaan. Antwerpenistä en ole tänne juuri kirjoittanutkaan, mutta sen hetki tulee piakkoin. Verrattuna Brysseliin Antwerpenissä on ainakin paremmat ostosmahdollisuudet sekä eläintarha aivan rautatieaseman vieressä. Brugge sen sijaan on suloinen ja satumainen paikka, jossa on varmasti paljon nähtävää ja paljon vähemmän mäkistä maastoa. Mainittakoon kuitenkin, että Brugge on parhaimmillaan hyvällä säällä, sillä niin paljon sen kauneudesta on koettavissa ulkoilmassa.

Leuven 11. The one where there is a Gala

Siinä missä Suomessa tiedekunnilla on vuosijuhlia, jonne pukeudutaan iltapukuihin ja käydään laitattamassa hiukset, Leuvenissa – ja uskoakseni myös muualla Belgiassa – on lähes vastaava tapahtuma, Gala. Yhteneväisyyksiä vuosijuhlien kanssa on lähinnä se, että tiedekunnat järjestävät juhlan vuosittain. Eroavaisuuksia siis riittää: Galassa illallista ei tarjota, tilaisuus on vähemmän muodollinen ja mitä hämmentävintä, se järjestetään toisessa kaupungissa kuin yliopiston kotikaupungissa. Gala myös muistuttanee enemmän amerikkalaisista elokuvista tuttua Promia.

Luonnollisesti tahdoin päästä kokeilemaan tällaista perinnettä. Ongelmana oli enää valita, minkä tiedekunnan Galaan haluaisin mennä. VRG:n Gala olisi luonnollinen valinta, mutta erinäisten käänteiden jälkeen minä ja viisi kaveriani päädyimme VTK:n (eli insinöörien) Galaan. Tämä oli helppo päätös, sillä minun ei loppujen lopuksi tarvinnut tehdä mitään lippujen eteen, kun toinen hollantilaisista Galaan lähtijöistä hoiti lippujen hankinnat.

Suuren mekkostressin jälkeen tuli vihdoin perjantai ja Gala-päivä. Minulla oli aikamoinen aikatauluongelma, kun äitini saapui Belgiaan samana alkuiltana. Kiirehdin siis Brysselin Zaventemin lentokentälle, nappasin äidin mukaan, saatoin hotellille aivan Central-aseman viereen ja nopean kuulumisten vaihtamisen jälkeen olin jälleen junassa takaisin kohti Leuvenia. Olin takaisin Leuvenissa puoli yhdeksältä. Sen jälkeen oli aika selvittää, miten pääsisin Arenbergin linnan luo kello kymmeneksi. Viiden kilometrin matkan taittaminen jalan yhdeksän aikaan illalla ei ollut houkutteleva vaihtoehto. Bussilla Heverleehen matkaaminen saattaisi sujua hyvin, mutta takaisinpäin kulkeminen ei onnistuisi yhtä helposti. Juuri tällaisia hetkiä varten minulla on luotettava Princess. Koska kaikki muut aikoivat ottaa pyörän alleen, päädyin minäkin tähän vaihtoehtoon.

Suomessa minä en juuri pyöräile. Vielä vähemmän minä pyöräilen hame päällä. Ja entistä harvemmin minulla on korot jalassa, kun kiidän pyöräni selässä. Mekkovalintani osoittautui haastavaksi kengistä puhumattakaan. Toisaalta samaan aikaan yksi ystäväni polki iltapuku päällä. Hulluja nuo hollantilaiset! Onnistuin lyhyen matkani aikana tiputtamaan kenkäni kahdesti ja kaatamaan pyöräni kertaalleen tämän johdosta. Onneksi oli pimeää. Vain muutama kymmen ihminen näki. Sitä sanotaan, että kun kerran oppii ajamaan pyörällä niin sen taitaa koko loppuelämän. Minun kohdallani se ei taida olla totta.

Kuva tapahtumapaikasta. Ei tosin minun ottamani. Tai edes meidän Galasta. Olkaa hyvä vain.

Itse juhla, kuten aloituksesta lienee selvää, ei ollut Leuvenissa. Sen sijaan yli kymmenen bussilastillista VTK:n jäseniä (ja meitä muita) suuntasi kokkansa kohti Antwerpenia, noin tunnin matkan päähän Leuvenista. Meitä ei-hollantia-taitavia oli koko bussissa vain kolme, juhlien suomalaisedustus. Kaiken kaikkiaan juhlissa ei vaikuttanut olevan montaa muuta vaihto-opiskelijaa. Bussimatka meni hujauksessa ohi. Tietämättä mitä meitä odotti saavuimme Antwerpeniin Dock 3-nimiseen paikkaan yhdentoista pintaan illalla.

Kun pääsimme sisälle (ei jonotusta!) kohtasimme valtavat bileet. Paikasta löytyi kaksi tanssilattiaa, joista toinen koostui useista eri kerroksista. Molemmissa huoneissa oli esiintyjiä ja useita eri DJ:tä. Paikanpäällä oli mahdollisuus otattaa ryhmäkuvia, piirrätyttää itsestään pilakuvia sekä ottaa kuvia käyttäen photoboothia. Lisäksi näin napatanssijan ja oikean käärmeen ja illan aikana kruunattiin prom king ja queen. Koska en ollut odottanut mitään bileiltä – enhän minä tiennyt, mitä olisin voinut odottaa – olin täysin yllättynyt.

Teinipeiliselfie (ainoat kuvat, joita otin koko illan aikana, olivat peiliselfieitä. Paluu 18-vuotiaaksi?)

Ilta kului kuin hujauksessa. Me tanssittiin, draamailtiin, juoruiltiin ja otettiin peiliselfieitä ja photobooth-kuvia. Valitettavasti photobooth-kuvaa ei löytynyt tapahtumasivulta. Ehkä se oli, kuten yksi kavereistani ehdotti, liian hieno laitettavaksi nettiin latistamaan muiden fiiliksiä. Minä en ottanut juuri mitään kuvia koko illasta, mikä näin jälkikäteen harmittaa. Olin liian kiireinen hauskanpidon kanssa, että olisin älynnyt ikuistaa tapahtuman. En muista, milloin olisin tanssinut koroissa niin paljon (ehkäpä pitäisi kysyä partner in crimeltä Larkulta…) ja vieläpä tekemättä kuolemaa illan päätteeksi. Live-esiintyjät olivat todella taitavia, ja jokaisen nurkan takaa tuntui paljastuvan lisää koettavaa ja nähtävää. Tyttöjen mekot olivat toinen toistaan kauniimpia ja oli mukavaa, että kaikki olivat panostaneet iltaa varten. Olisin voinut jatkaa juhlimista vielä pitkään, mutta kello neljältä älysin, että minunhan pitäisi olla Brysselissä muutaman tunnin kuluttua. Muut päättivät lähteä kohti kotia minun kanssani. Meillä kävi tuuri, kun kaikki kuusi löysimme vierekkäiset istumapaikat bussista.

Bussimatkasta en muista mitään, koska, no, nukuin koko reissun. En voi väittää, että olin kauhean innoissani aamuviiden herätyksen jälkeen nousemaan jälleen pyörän selkään. Onneksi en yksin joutunut suunnistamaan pois pimeästä Heverleestä. Ilman kavereitani olisin varmaan vieläkin siellä. Suomalaisvahvistuksesta kaksi suuntasivat eri reittiä kotiin, ja kolme muuta päättivät mennä teelle toisen hollantilaiskaverin luokse. Tai jatkoille. Tai molempia. Minä kiidin sen sijaan kohti Waterviewtä aivan liian tietoisena siitä, että olin ollut jo hereillä 24 tuntia ja minulla oli aikaa nukkua enää muutama hassu tunti.

Kiteytettynä suosittelen kaikille mahdollisuuden saaville Galaan menemistä. Oli hauska käydä juhlimassa belgialaisten opiskelijoiden kanssa vaihtareiden sijaan. Gala oli aivan mahtava ja olen tyytyväinen, että kävin kokemassa sen – vaikka yöunet jäivät todella vähiin. Suosittelisin siis varaamaan seuraavan päivän vapaaksi.

Leuven 10. The one where I search for the seaside - but find Brugge

Jos jokin on tullut selväksi tämän lähes kahden kuukauden aikana jotka olen Belgiassa viettänyt, niin se on se, että minä ja matkustaminen emme yksinkertaisesti sovi yhteen. On kyse sitten Gentistä (junasta myöhästyminen), Pariisista (herätyskello-ongelmat) tai Brysselistä (netin toiminnan loppuminen ja yhteydenpidon mahdottomuus), mikään ei koskaan mene suunnitelmien mukaan. Kun unkarilainen kaverini kutsui minut ystäviensä kanssa Oostendeen Belgian rannikolle, minun olisi pitänyt arvata, ettei mikään mene täysin odotusten mukaisesti.

En ole nähnyt merta sitten Helsingistä muuton jälkeen. Sää retkipäivänä oli kaunis ja me kaikki olimme pakanneet sunnuntai-piknik-eväät mukaan, jotta voisimme nauttia niitä rannalla. Ihmeeksemme kaikki me ehdimme junaan ja jopa löysimme – jotenkuten – istumapaikat. Koska junan piti mennä suoraa Oostendeen, me saatoimme huoletta nauttia maisemista muutaman tunnin ajan. Jotain mitä belgialaisista junista kannattaa tietää on se, että kuulutukset ovat lähes poikkeuksetta vain hollanniksi ja ranskaksi. Kaikkihan osaavat ainakin jompaakumpaa näistä maailmankielistä, joten miksi turhaan palvella turisteja ja sanoa mitään englanniksi. Kun junamme pysähtyi Bruggessa ja kaikki ihmiset alkoivat kuulutuksen jälkeen pakkailla tavaroitaan, me jäimme hämmentyneinä istumaan paikoillemme. Juna ei liikkunut enää mihinkään, joten mekin poistuimme kyydistä. Rajoittuneella kielitaidollamme saimme jotenkuten selville, että Oostenden asemalla oli jotain vialla, eikä mikään juna enää kulkenut sinne. Tietenkään.

Tulppaaneja maaliskuussa

Asemalla yritimme selvittää, miten matkamme voisi jatkua kohti määränpäätämme. Kuulemma bussilla voisimme mennä. Tähän juna-aseman virkailijoiden avuliaisuus sitten päättyi. Tietoa bussin lähtöpaikasta, mahdollisesta hinnasta tai aikataulusta ei ollut kenelläkään. Tiedän, että VR ei yleensä hoida hommiaan kunnolla, mutta ainakin yleensä jostain löytyy joku, joka osaa vastata edes johonkin kysymykseen. Meidän oli tyydyttävä kohtaloomme – emme tulisi näkemään rannikkoa. Onneksemme olimme toisessa mielenkiintoisessa kaupungissa, joka ainakin muutamalta meistä oli vielä kokematta. Oli aika katsoa, mitä Bruggella oli meille tarjota.

Melkein koko porukka koolla

Koska oli jo iltapäivä, menimme läheiseen puistoon piknikille nauttimaan eväämme. Paikka oli aivan upea, täynnä pieniä polkuja, siltoja ja kanavanäkymiä. Puistoa ympäröivät talot olivat kuin sadusta. Piknikin jälkeen kiertelimme päämäärättöminä. Löysimme itsemme Beguinagesta, joka oli täynnä kauniita tulppaaneja. Kuulemma yleensä paikalla on mies, joka hyssyttelee liian äänekkäitä turisteja ja hätyyttää pois pihan keskeltä tallaamasta kukkasia, mutta tällä kertaa vartijan puutteessa moni turisti nautti omista instagram-kuvaussessioistaan tulppaaneja talloen.

Jos olisimme tienneet Brugge-reissusta, olisimme ehkä valmistautuneet paremmin ja tehneet jonkinlaisen suunnitelman. Kuljimme kuin päättömät kanat ympäriinsä, mutta toisaalta en ollut lainkaan pettynyt reissuumme. Löysimme paikallisen Ambiorixen, keskellä katua olevan pisuaarin sekä hirveän määrän brittiläistä tupakkaa myyviä matkamuistomyymälöitä. Lopetimme vierailumme istumalla terassilla, nauttien kevätauringon lämpimistä säteistä (myöhemmin meille selvisi, että tämän baarin sisältä löytyi mm. häkki, jossa tanssia, sekä strippitankoja. Ei ihan mitä me odotettiin).

Vaikka Oostende jäi toistaiseksi kokematta, matka oli mielestäni menestys. Aion ehdottomasti mennä Bruggeen uudestaan, sillä niin paljon jäi vielä kokematta.

Leuven 9. The one where I study (no for real though)

Ikävät kielet ovat huhunneet, että minä en muka tekisi Leuvenissa muuta kuin juhlisi ja joskus matkustaisi toiseen maahan viikonlopuksi. Saattaakseni näille epäoikeudenmukaisille ja perättömille huhuille pisteen avaan hieman opiskelukokemuksiani Belgiassa.

Minulla on tällä hetkellä viisi kurssia: European Company Law, Public International Law, Substantial Law of the European Union, European Labour Law sekä International Police and the Judicial Cooperation.

European Company Law on kursseistani ehkä lähimpänä sitä, mitä tahdon tehdä sitten kun olen ”ihan oikea aikuinen”. Opettajana toimii juristin töitä pääsääntöisesti tekevä topakka nainen, joka puhuu hyvää englantia - joskin melko nopealla tahdilla. Näille luennoille menen kuitenkin innolla, sillä minusta todella tuntuu, että opin jotain, mistä minulle on hyötyä työelämässä. Minusta tuntuu, että ymmärrän paremmin kansallista lainsäädäntöä. Samalla minulle tulee suuri halu opiskella ranskaa, jotta pääsisin tekemään mergereitä täällä Euroopan sydämen lähellä.

Public International Lawn valitsin alun alkaen noppamäärän takia. Pidin kansainvälisestä oikeudesta myös Suomessa, mutta en kokenut mitään sen suurempaa tunteiden paloa aihetta kohtaan. Luennoilla olen saanut yllättyä positiivisesti. Luennoitsijamme on selkeästi alansa huippu, hänen esimerkkinsä ovat selkeitä ja hän yleensä keskittyy olennaiseen. Mielenkiintoista on, että hänellä on jatkuvasti avustaja luokkahuoneessa valmiina auttamaan tietoteknillisten (ja varmaan muidenkin) pulmien kanssa.

Substantial Law of the European Union on luultavasti yksi haastavimmista kursseista, jonka olen ottanut. Opettajana toimii nuori lakimies (tai no, nuori in comparison), joka puhuu to-del-la selkeästi ja hitaasti. Koska luennolla käytävät aiheet ovat yleensä olleet melko vaikeita, olen ollut kiitollinen tästä hitaasta ja useaan kertaan toistavasta tyylistä. Näillä luennoilla olemme tarkastelleet jo tuttuja oikeustapauksia (Delhaize, Van Gend en Loose), mutta näkökulmat ovat olleet uusia ja olemme menneet aiheessa syvemmälle. Mielenkiintoista on ollut myös se, että tällä kurssilla on tullut esiin samoja oikeustapauksia kuin toisilla, mutta olemme käyneet niitä läpi aivan eri näkökulmasta.

European Labour Lawta minua opettaa kaksi eri opettajaa. Toinen – ensimmäisellä luennolla nähty ja sen jälkeen syvästi kaivattu – on leppoisa ja hauska mies, joka kertoilee tarinoita kadonneista asiakirjoista, joista hän kuuli junamatkalla Haagiin. Toinen taas on epäselvästi mumiseva kärttyinen pikkumies. Luonnehdintani hänestä lienee epäreilu, mutta hänen luennoilleen minua pelottaa eniten mennä. Jos ei ole lukenut materiaaleja etukäteen ja osaa niiden ydinkohtia ulkoa, luennolle on turha tulla. Hän on myös niitä harvoja opettajia, jotka eivät tarjoa minkäänlaista runkoa luentojen sisällöstä. Ikävintä on kuitenkin hänen tapansa hyppiä oikeustapauksesta toiseen niin nopeasti, että edellisen läpikäynti on meidän muiden mielestä vielä kesken kun toinen jo alkaa.

International Police and Judicial Cooperation on tähän mennessä keskittynyt Interpoliin ja Europoliin. Opettajana on aivan mahtava professori, jonka valaisevat esimerkit saavat tyhmemmänkin ymmärtämään näiden elinten toimintaa. Koska rikosoikeus ei ole ominta alaani Suomessa, epäröin ottaa tämän kurssin. Kun kolme kaveriani kuitenkin ylistivät ensimmäistä luentoa, uskaltauduin minäkin voittamaan epäilykseni – ja onneksi! Tiistain aikaiset aamut eivät harmita, kun kädessä on soijalatte ja edessä esiintyy aiheesta innostunut professori.

Miten opiskelu  sitten yleisesti eroaa Suomesta? Kuten yllä käy ilmi, minulla on monta erilaista kurssia päällekkäin samanaikaisesti. Luentoja tuntuu olevan vähemmän kuin Suomessa, mutta toisaalta Suomessa minä myös työskentelin yleensä muutaman päivän viikossa sekä kävin kielikeskuksen luennoilla. Täällä minulla on tapana valmistautua luennoille lukemalla diat etukäteen. Dioissa yleensä mainitaan erilaisia oikeustapauksia, jotka käyn läpi joko netistä lukemalla tai käyttäen hyväksi source bookkejani. Suurimmalle osalle luennoista meidän pitää etukäteen lukea tiettyjä materiaaleja – joskus direktiivejä mutta useimmiten EJC:n tai ICJ:n tuomioita. Minä todella pidän siitä, että tämä kuuluu opiskelutyyliin, sillä luennoille mennessä koen valmistautuneeni sen verran hyvin, että pystyn seuraamaan luentoja ongelmitta ja pystyn keskittymään luennoilla tarjottavaan opetukseen sen sijaan, että miettisin pääni puhki eri ratkaisujen faktoja. Poikkeuksena tästä lienee Labour Law, sillä siellä ei riitä faktojen ulkoa osaaminen (mihin en muutenkaan pysty). Minun kuuluisi osata löytää ratkaisun olennaiset pointit ja osa-alueet, joilla on merkitystä EU-oikeuden kehityksen kannalta. Ehkä kesään mennessä pystyn vihdoin viimein siihen.

Toinen eroavaisuus on kirjat. Minä olen onnekas, sillä kirjoihini kului rahaa hieman alle sata euroa. Monilla kavereillani kirjoihin on kulunut yli 200 euroa. Valitettavasti kirjat eivät varsinaisesti tarjoa muuta kuin lainsäädäntöä, sopimuksia ja oikeustapauksia IPJC-kurssia lukuun ottamatta. Tuntui turhauttavalta kuluttaa niin paljon rahaa kirjoihin, joiden sisältö on ilmaiseksi saatavilla netissä. Monet tenteistäni ovat ns. open book –tenttejä, joihin ei kannettavaa saa tuoda. Tästä syystä – tosin pitkin hampain – laitoin niin paljon rahaa ”hukkaan”. Suurin osa muista materiaaleistani on siis netissä, tarkemmin sanottuna Toledossa, jonka idea on suht sama kuin Moodlen mutta joka toimii paremmin ja on ylipäätänsä fiksumpi ja käyttäjäystävällisempi. Tietokoneelta satojen sivujen artikkelien lukeminen ei ole miellyttävää, mutta tulostamisen ollessa kallista olen toistaiseksi tyytynyt kohtalooni.

Kaikki tenttini ovat kesäkuussa. Luentoni loppuvat jo toukokuun puolella, minkä jälkeen alkaa kokeisiinlukuperiodi. Tämä kuulemma oikiksen pääsykokeisiin lukua muistuttava perinne on intensiivinen, kamala ja aivan järjetön. Pykälässä olemme tottuneita jonottajia, mutta koskaan en ole kuullut kenenkään menevän jonottamaan tunteja ennen kirjaston avautumista jotta saisi istumapaikan. Ruokalat muutetaan täksi aikaa lukutiloiksi ja illat vihdoin hiljenevät, kun puolen vuoden laiskottelun jälkeen on aika yrittää saada kokeesta edes se 10 pistettä läpipääsyn merkiksi.

Kokeet Leuvenissa ovat – ainakin huhujen mukaan - vaikeampia kuin Helsingissä. Samalla tapaa kuin Suomessa puolet pisteistä täytyy saada kokoon päästäkseen läpi, mutta näiden pisteiden saaminen on paljon vaikeampaa. Meille on kerrottu, että mikäli kerromme tenttivastauksessamme kaiken, mitä oppikirjoista löytyy ja mitä meille on opetettu luennoilla, saatamme päästä läpi. Siis sillä, millä Helsingissä saisi vitosen saa täällä rimaa hipoen hyväksytyt paperit. Tähän on vaikea tottua, sillä Helsingissä tenttikysymyksen yläreunassa yleensä pyydetään vastaamaan tietyn tenttikirjan mukaisesti. Nyt tärkeämpää on esittää sitä kuuluisaa omaa ajattelua, johon meitä ei hirveästi ole Suomessa valmennettu.

Toinen kuriositeetti on suulliset tentit (terveisiä pesänhoitajille!). Minulla tulee olemaan suulliset tentit Labour Lawsta ja Company Lawsta. Vaikka koen, että puhun englantia paremmin kuin kirjoitan, en usko, että siitä on juuri apua, kun labour lawn opettaja pyytää minua ” to define the worker-employee-concept within European legislation”. Suulliset tentit myös eroavat toinen toisistaan, joten en voi luottaa siihen, että toinen on samanlainen kuin ensimmäinen. Meitä opiskelijoita on myös huomattava määrä ja vain yksi opiskelija voi esittää asiansa kerralla. Tämä tarkoittaa odottelua toisille opiskelijoille. Olen kuullut kauhutarinoita siitä, miten opiskelija on tullut yhdeksältä tenttiin mutta päässyt tenttimään vasta kolmen-neljän tunnin jälkeen – syömättä ja juomatta siinä välissä.

Mutta kuten rakkaat lukijat huomaavat, olen toden totta osallistunut useille mielenkiintoisille ja ajatuksia herättäville luennoille ja lisäksi saanut syventyä mitä mielenkiintoisimpiin oikeustapauksiin vapaa-ajallani. Toivottavasti tämä katkaisee pahantahtoisilta huhuilta siivet.

Mutta nyt ESN Royale bileisiin!

Leuven 8. The one where we’ll always have Paris

´

Turisti

Lauantai-aamu. Heräsin ja katsoin puhelinta. 06.08. Tyytyväinen unenpöpperöisyys päättyi kuin seinään kun älysin, että 06.30 minun pitäisi olla yli kolmen kilometrin päässä toisella puolella kaupunkia bussissa ja matkalla kohti Pariisia. Minisydänkohtauksen saatuani pukeuduin, ”pakkasin”, pesin hampaat ja juoksin ulos ovesta. En usko, että olen ikinä pyöräillyt mihinkään sellaisella nopeudella. Kuka tarvitsee Spinning-tunteja, kun on mahdollista pyöräillä ylös Naamsestraattia nestehukkaisena ja pelkän adrenaliinin voimalla! Suureksi ihmeekseni olin tasan tarkkaan puolelta parkkipaikalla eikä bussin tarvinnut odottaa minun saapumistani. Silti, never again luotan iPhonen herätyskelloon!

Bussissa huomasin jättäneeni ison osan tavaroista pakkaamatta. Puhelimen laturi, suurin osa hygieniatarvikkeista ja meikeistä sekä pitkähihainen paita jäivät onnellisesti odottamaan paluutani takaisin Belgiaan. Onneksi edes hammasharja-ongelman sain ratkaistua huoltoaseman myymälässä.

Versailles

Ensimmäisenä etappina matkallamme oli Versailles’n linna. Aikaa visiitille oli varattu muutama tunti, mikä ei kauniina ja turistientäyteisenä kevätpäivänä ollut riittävästi sekä puutarhan että linnan kokemiseen. Nähtyämme jonon linnaan päädyimme puutarhaan. Sään todella ollessa aivan upea puutarhassa kävely osoittautui oikeaksi valinnaksi. Meiltä puuttui vain piknik-tarpeet tehdäksemme kokemuksesta paremman.

Saavuimme Pariisiin ja hostellille iltapäivästä ja luonnollisesti jäljessä aikataulusta. Huone-ongelmien selvittelyn jälkeen (meidän seitsemäntoista hengen huoneeseen pääsi livahtamaan muutamia ’ulkopuolisia’, joten yksi porukastamme joutui pienempään) meillä oli enää tunti aikaa valmistautua. Meillä oli ensin vuorossa Sacré Coeur ja Montmartre, heti perään illallinen ja sen jälkeen pub crawl, joka päättyisi yökerhoon. Meidän piti siis laittautua jo kolmen-neljän pintaan iltapäivästä klubia varten. Se ei tuntunut ihan normaalilta enää tässä iässä (terveisiä Larkulle!).

Näkymä Montmartrelta

Kävely Montmartrelle hostelliltamme kesti reilut puolisen tuntia. Kävely ei tuntunut kovin pitkältä, sillä koko ajan oli jotain nähtävää. Olisin voinut pysähtyä koko ajan ottamaan kuvia. Vaikka kipuamista oli paljon, näkymät olivat lumoavia. Paikalla oli paljon turisteja mutta myös paikallisia nauttimassa auringon hitaasta laskusta. Saimme kuulla pintapuolisesti paikan historiasta. Osa meistä käväisi Sacré Coeurissa, mikä oli ehdottomasti pienen jonottamisen arvoista. Sen jälkeen lähdimme, kuten pienessä opasvihkosessamme sanotaan, syömään ”real French dinneriä”, eli italialaiseen ravintolaan syömään pastaa ja pizzaa.

Illallisen jälkeen palasimme Mont Martrelle, istumaan sen portaille juomaan viiniä ja odottelemaan pub crawlin alkua. Tunnelma oli muuten hyvä, mutta paikalla oli suuri määrä oluen kaupustelijoita, jotka häiritsivät meitä jatkuvasti. Pub crawl alkoi läheiseltä metropysäkiltä, minkä jälkeen kapusimme takaisin ylös Mont Martrelle. En ehkä ole asiantuntija pub crawleissa, mutta tämä tuntui erityisen epäselvästi järjestetyltä. Meille ei etukäteen kerrottu, mihin pubeihin ja baareihin olimme menossa, joten kukaan ei voinut jäädä ryhmästä jälkeen – tai vaihtoehtoisesti jatkaa matkaa huonoista paikoista eteenpäin ennen muita. Meille ei kerrottu, kuinka kauan viettäisimme missäkin paikassa. Jotkut olivat juuri saaneet oluet käteensä, kun ilmoitettiin että lähtö on aivan kohta. Toisinaan taas saimme seisoskella pidempään odottelemassa matkan jatkumista. Pohjanoteeraus minun osaltani oli päätöspaikka Moulin Rougen vieressä. Edellisen paikan hyvä tunnelma mahtui armottomaan teknojumputukseen. Palvelu oli huonoa ja hinnat jopa Suomen tasoa korkeammat. Kommunikointi muiden kanssa oli mahdotonta musiikin ollessa niin kovalla.

Seuraavana aamuna uloskirjautuminen hostellista oli yhdeksältä, joten yöunet jäivät itse kullakin vähiin. Aamupala koostui valkoisesta leivästä, marmeladista ja murokulhosta tarjoillusta kahvista. Ei erityisen ravintorikasta, mutta ainakin se kuului hintaan. Meidän ryhmämme päätti kiertää Pariisia ilman opastusta ja muiden asettamia aikatauluja. Jakauduimme Louvren luona kahteen porukkaan, sillä osa meistä oli jo käynyt museossa aikaisemmin. Minun been-there-done-that ryhmäni lähti etsimään macaroneja, jotka ovat itävaltalaiskaverini mukaan Pariisin parhaita (Pierre Hermé, jos jotakuta kiinnostaa). 

Riemukaaren huipulta

Macaronit löydettyämme meillä alkoi olla jo nälkä, vaikka lounasaika vasta lähestyi. Kävelimme Champs-Élyséesille ja ostimme kojusta crepesejä ja muuta kevyttä syötävää. Auringossa istuminen pitkään kestäneen Leuvenin sadejakson jälkeen tuntui aivan upealta. Jatkoimme matkaa kohti Riemukaarta. Saattaa olla, että piipahdin Sephorassa ja tein tuhoa pankkitililleni, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta. Champs-Élyséesin päässä osa Louvre-ryhmästä saavutti meidät, ja heidän kanssaan kiipesimme ylös Riemukaaren huipulle. Maisemat olivat jälleen kerran työn arvoisia.

Riemukaarelta matkamme jatkui seuraavan must-see nähtävyyden luo, kohti Eiffelin tornia. Kun pääsimme ulos metrosta ja käännyimme kulman takaa kohti Eiffeliä, monelta meistä pääsi ihastunut huokaus – ihan vain jotta kaikki ympärilläkin tietäisivät meidän olevan turisteja. Näky oli aivan upea. Istahdimme hetkeksi aikaa nauttimaan näkymästä ja syömään eväitä. Kohtasimme myös kadonneet Louvre-porukan jäsenet, joiden kanssa olimme loppuajan. Tornin luona pääsin osallistumaan ihmispyramidin, koska mitäs sitä muuta tekisi Pariisissa?

Menimme yhtä matkaa metrolla Notre Damelle, mutta kellon lähestyessä uhkaavasti kuutta minä ja italialaistyttö lähdimme kipittämään kohti Shakespeare & Companya. Olisin voinut ostaa kirjakaupasta kaiken, mutta mukaani tempautui vain F. Scott Fitzgeraldin Tender is the Night. Kerään Penguin classics editioneita Fitzgeraldien kirjoista, joten olen enemmän kuin tyytyväinen valintaani. Paikka on selkeästi turistikohde, sillä ympärillä kuului lähinnä amerikkalaisten puheensorinaa.

Hyvin nälkäisenä minä, italialaistyttö ja meidät löytänyt saksalaiskaverimme lähdimme etsimään muita latinalaisesta korttelista. Suuri osa ESN-ryhmäläisistä istui jo Crêperiessä kun vihdoin saavutimme heidät. Ruokavalioni oli koostunut päivässä heikosta aamupalasta, nutella-crepestä ja macaroneista, joten olin illalla seitsemältä hyvin nälkäinen. Meitä varten oli fixed menu, joten jatkoin crepe-linjalla. Ruoka oli ihan hyvää muttei erityisen tajunnanräjäyttävää. Toisaalta hintaa yhdelle suolaisella ja yhdelle makealle crepelle sekä yhdelle juomalle tuli vain kolmetoista euroa, mikä ei Pariisin hintatasolla ole suunnattomasti.

Lähdimme isona ryhmänä kohti hostellia, jonka luona meidän piti olla 20.30. Lähdimme seikkailemaan metrolla ympäri Pariisia. Saksalaiskaverimme, jonka bussi lähtisi myöhemmin kuin meidän, joutui palaamaan ravintolaan hakemaan huiviansa. Me muut seurasimme oppaitamme, jotka vaikuttivat tuntevan tien. Vaan kuinkas kävikään, 20.30 olimme edelleen jollain Pariisin lukuisista metroasemista ja jossain vaiheessa kaverimme ilmestyi nurkan takaa huivinsa kanssa. Hän oli ehtinyt palata ravintolaan ja ottaa meidät kiinni käyttäen selkeästi fiksumpia reittejä. Loppujen lopuksi olimme hostellilla todella paljon aikataulusta jäljessä. Minulla oli kaiken lisäksi jostain syystä heikko olo ja minua huimasi jatkuvasti.

Pieni osa ihanasta porukastamme!

Otimme mukaan tavarat ja lähdimme kohti linja-autoa, joka ei ollutkaan mailla eikä halmeilla. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen bussimme saapui ja jouduimme jättämään Pariisin taakse. Pariisi ei toden totta ole tarkoitettu koettavaksi alle 48 tunnissa, joten täytynee alkaa suunnitella seuraavaa visiittiä.

Leuven 7. The one where it rains in Gent

 

Jo kuukausi Leuvenissa on tullut täyteen. Aika kuluu aivan uskomattomalla vauhdilla – ja vielä on niin paljon kokematta ja näkemättä.

Maisema linnan huipulta

Lauantaina kolmen tunnin yöunien jälkeen suuntasin kohti Leuvenin juna-asemaa. Edellisen illan Cantus ei kuitenkaan askelta rasittanut, ja kymmeneltä löysin itseni paikanpäältä valmiina matkustamaan kohti pohjoista. Ottaen huomioon Leuvenin kansainvälisen opiskelijapopulaation minä ja matkakumppanini saimme pettyä englanninkielisen (tai edes ranskankielisen) opastuksen määrään. Missasimme siis ensimmäisen junamme, mutta se ei luonnollisesti johtunut meistä vaan huonosta informaatiotarjonnasta (ja siitä, että junassa istunut tyttö väitti meille, että juna ei menisi Genttiin).

Tunnin ja vartin junamatkan jälkeen saavuimme  asukasluvultaan tuplasti Leuvenin kokoiseen kaupunkiin. Meillä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa, joten lähdimme kävelemään kohti kaupungin vanhaa keskustaa. Samalla tapaa kuin Leuvenissa kaikki tuntui olevan vain kävelymatkan päässä. Olin kuullut huhua, että Gent on kasvisruokailijan paratiisi Belgian mittakaavassa. Lounaalla pääsin testaamaan tätä huhua suloisessa kahvilassa nimeltä Stek, jossa ruoan ja juotavan lisäksi myytiin kasveja. Hummusleipäni oli todella maukas ja piti hyvin poissa nälkää.

Kuvassa ei valitettavasto ole se kuuluisa linna

Lauantain kunniaksi paikalla oli paljon paikallisia mutta myös meidän kaltaisiamme kaupunkiin eksyneitä  Käväisimme kirkossa antiikkimessuilla ja hetken aikaa tuntui aivan kuin olisin palannut kartanon vinttiin. Sen jälkeen teimme minipyrähdyksiä erilaisiin kauppoihin kunnes vihdoin aloimme leikkiä kunnon turisteja. Menimme keskiaikaiseen linnaan Castle of the Countsiin. Valitsimme puuhaan täydellisen päivän, sillä sateinen sää maaliskuussa ei ollut houkutellut paikalle liian paljon ihmisiä. Saimme ihastella paikkaa rauhassa ja ottaa kuvia linnan huipulta.

Hot chocolate for the win

Lähdimme metsästämään paikkaa, josta saisimme kunnon belgialaista kaakaota. Sade alkoi yltyä, mikä tuntuu olevan kestävä teema Belgialaisessa maisemassa. Sitä ennen kävimme ostamassa Cuberdoneja. Ne ovat eräänlaisia sokerisia karkkeja, joita en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ne muistuttivat minua vähän marmeladista ilman sokerikuorrutettua ympärystä. Hyvin makeaa mutta maistamisen arvoista.

Kaakaon jälkeen kohtasimme jonkinlaisen lapsitapahtuman, valtavasti saippuakuplia ja kauniita siltoja ja kanaaleja. Harmiksemme melkein kaikki turistinähtävyydet menivät kiinni jo viideltä, joten kuuden pintaan matka takaisin kohti Leuvenia alkoi.

Genttiin siis jäi vielä nähtävää ja koettavaa. Saattaa siis olla, että teen sinne vielä toisenkin matkan – toisaalta Belgiassa on vielä niin paljon muitakin kaupunkikohteita puhumattakaan ulkomaiden matkustusvaihtoehdoista. Seuraavana viikonloppuna onkin vuorossa Pariisi!